Aamusella iso kasa ihmisiä, koiria ja heidän tavaroitaan pakkautui taas kahteen autoon ja suunta saatiin sääennusteista huolimatta otettua kohti Norjan rannikkoa. Hei hei taas, Kilpisjärvi ja Saana, kyllä me vielä nähdään! Sen verran kylmää oli yöllä ollut, että Saanan huippu löytyi aamulla kevyen lumipeitteen alta (kuvan otti Niina).

Reittimme oli maisemiltaan erittäin kaunis rannikkoreitti, joka johti Altaan ja sieltä Karigasniemeen ja Inarin Kaamaseen. Rannikkoreitillemme osui yhden kokonaisen vuonon ajelu päästä päähän – ja itse asiassa sekin oli isomman vuonon pieni sivuhaara. Yhtä kaikki, tämän vuonohaarakkeen pituus yhteen suuntaan oli mainiot 24 kilometriä!

Pohjoisemmassa Lapissa matkustavien kannattaa varata sen verran aikaa, että piipahtaa käymään Altassa, nimittäin 93-tie Altaan on aivan uskomaton. Reitti mutkittelee jokien, vuorien ja metsien ja vesiputousten lomassa, ja lopuksi pystysuorien kallionseinämien ja vieressä kuohuvan kosken välissä… Ehdottomasti visiitin arvoinen maisemareitti! Eikä se Alta itsessäänkään huono kohde ole käydä 🙂

  

Saavuimme perille illalla noin klo 22, eli tässä vaiheessa siirtymää Kilpisjärveltä Kaamaseen oli tehty jo yli 12 tuntia. ”Semmoinen kevyt”.

Sunnuntaina ei jääty lepäilemään, vaan ajettiin puolen tunnin matka Inarin keskustaan. Inarissa Nemi pääsi kokemaan taas jotain Uutta ja Todella Jännää  elämässään: teimme kävelylenkin Juutuanjoen ylittävälle Jäniskoskelle, jonka suuren pauhunnan kuuli jo pitkän matkan päähän.

 

Kosken ylitti ritiläpohjainen ylikulkusilta, johon oli ystävällisesti laitettu lankut helpottamaan mm. koiria sillan ylittämisessä. Kosken pauhu oli kova, vettä virtasi alla vauhdilla, ritiläsillasta näkyi läpi… Nemi totesi että ehei, tuonne hän ei lähde itseään tapattamaan! Muut seurueestamme olivat menneet jo sillasta yli, kun minä yhä taivuttelin pentua rohkaisemaan mielensä.

Niina ja Mimmi tulivat apuun: rauhallisen Mimmi-rouvan vanavedessä ja minun ja Niinan kehuessa Nemiä yltiöpäisesti, lähti Nemi ylittämään kaameaa siltaa askel askeleelta. Keskellä pitkää (40 metriä?) siltaa, jossa pauhukin oli kovin, Nemi meinasi tehdä uudestaan stopin, mutta kannustuksella ja Mimmin vanavedessä se taas rohkaisi mielensä. Miten reipas tyttö! Kosken toisella puolella oleva taukopaikka oli täysmiehitetty, joten me käännyimme saman tien ympäri ja Nemi pääsi ylittämään kauhun kosket heti uudestaan! Nyt vauhti oli reippaampi, vaikkakin selvästi sillä oli vain kiire päästä pois pelottavasta paikasta. Hienosti se kuitenkin selvisi 🙂

 

Itsensä täydellistä voittamista! Hyvä Nemi!

Maanantaiaamuna pakattiin päällemme tuulen kestäviä vaatteita, ja suuntasimme auton nokan kohti Utsjokea. Siellä meitä odotti alakoulun takapihalta lähtevä geologinen luontopolku. Reitti nousi korkeimmillaan 245 metrin korkeuteen meren pinnasta, ja polku johti suloisen lammen rantaan. Lunttasin juuri karttapalvelusta; lammen nimi taitaa olla Gálgojohláddot! Saame on aika mielenkiintoinen kieli =) Reitti olisi palannut takaisin Annankurun (Annagurra) kautta, mutta oletin kivikkoisen laskun olevan vähän liian rankka Nemille, joten palasimme takaisin samaa, hyväksi havaittua, polkua pitkin.

   

Utsjoen geologisella luontopolulla – huomaa doggimainen ylväs olemus taukopaikalla lepäillessä 🙂

Ja koska kauas on tasan niin pitkä matka, kuin sen itse haluaa määrittää, niin olihan se pakko ajaa vielä Nuorgamissa käymään! Siitä kurvattiin vielä kerran käymään Norjan puolella, ennen kuin lähdettiin laskeutumaan takaisin kohti Kaamasta. Hassua: me olemme tänä kesänä käyneet paitsi Hangossa, myös Nuorgamissa! 😀

Tiistaina ajelumme asettuivat ”jo ihan tosi etelään”, kun ajelimme alas Saariselälle asti. Saariselällä käytiin ihastelemassa maisemia Kaunispään tunturissa (korkeus 438 metriä) ja minä, Mikko ja Niina kävimme kokeilemassa kullanhuuhdontaa Tankavaaralla. Se oli muuten hauskaa puuhaa, voisin harrastaa enemmänkin! 😀

Kaunispään tunturissa. Voi toista hörökorvaa (kuvissa oikealla)! 😀

Tiistaina Nemi näki myös elämänsä ensimmäiset porot. Vaikka me muut olimme nähneet tähän mennessä jo lukemattoman määrän poroja, oli Nemi onnistunut olemaan vielä autuaan tietämätön näistä olennoista. Nyt poroja onnistuttiin bongaamaan levähdyspaikalla, autosta ikkunan läpi katsellen. Ja nehän olivatkin vaarallisia otuksia Nemin mielestä! Se ajoi porot pois kovalla ja kuuluvalla vahtihaukulla – kummallisia tuollaiset sarvipääolennot!

Hörökorva ajoi sarvipäät pois!

 

Keskiviikkona ajelumatkamme suuntasi kohti Lemmenjoen kansallispuistoa. Vaikka melko ironisesti käytän tästäkin reissusta sanaa Vaellus (Isolla Alkukirjaimella, tietenkin), oli reissu jotenkin todella lämmin ja koskettava. Lemmenjoen parkkipaikalta lähtiessämme tiemme nimittäin erkanivat: kun muut lähtivät kiertämään hieman pidempää Njurgulahden luonnonpolkua, minä ja Nemi lähdimme kahdestaan eri suuntaan – me otimme tällä kertaa hieman lyhyemmän Vaelluksen taukopaikalle. Ihan kahdestaan. <3

Lemmenjoen kansallispuistoa valloittamaan! 

Käpsyttelimme rauhakseltaan ja nuuskuttelimme kaikki mielenkiintoiset hajut kilometrin pituiselta matkaltamme. Perille päästyämme sytytimme tulet valmiiksi ja odottelimme muita. Paikalle saapui nainen pienen pojan kera, ja he juttelivat keskenään saameksi. Sitä oli todella hauskaa kuunnella! Muutama porokin juoksi leiripaikan vierestä, mutta Nemi ei niitä bongannut laisinkaan. Muiden saavuttua ryhdyttiin syömään eväitä ja keittelemään pannukahveita. Aika mainio päivä taas.

Takana näkyvä tunturi on Joenkielinen – sen huipulle ollaan tällä samalla retkiporukalla kiivetty pari vuotta sitten <3

Raskailla retkillä pitää olla kunnon tauot 🙂

Seuraavana päivänä Nemille paketoitiin taas mukavat ja turvalliset oltavat mökille – ja paketoinnilla tarkoitan sitä, että kaikki potentiaalisen mukavasti hampaiden ulottuville yltävät laatikostojen vetonupit, ihanan houkuttelevat puiset lattialistat ja kertakaikkisesti järsittäviksi tarkoitetut sängynjalat suojattiin kompostikehikoin, –  kun me muut lähdimme ajelemaan Kevon luonnonpuiston suuntaan. Tuulinen reitti vei meitä kohti Kevon rotkoja, mutta toistaiseksi rotkoja ollaan saatu ihastella vain toisten ottamista kuvista. Ensi kerralla sitten käydään katsomassa rotkot ihan itsekin. Nemi oli odotellut mökillä ihan hienosti, mitä nyt yksi kompostiverkko löytyi kaatuneena koiran pediltä, ja itse koira löytyi sängystämme nukkumasta… Doggi mikä doggi! 🙂

 
Pari yksityiskohtaa Kevon-reissultamme

Perjantaiaamuna jouduttaisiin hyvästelemään Katja, Jani, Late ja Hemppa, jotka joutuvat aloittamaan ajourakkansa kohti etelää päivää aiemmin kuin meidän toinen autokuntamme. Koska myös suurin osa meidän matkatavaroistamme matkusti heidän autossaan jo lähemmäs kotia, piti minun, Mikon ja Niinan pakata tavaroistamme tarvittavat vielä parin päivän ajalle. Laukkutetris sai siis alkaa uudestaan! Onneksi tätä reissu- ja retkipakkaamista on harjoiteltu jo pariin otteeseen, niin melko kivuttomastihan se taisi sujua. Nemiä ajatellen piti muistaa annostella riittävä määrä ruoka-annoksia (minigrip-pussien loputtua – tadaa! – kakkapusseihin!), tarpeeksi kipulääkkeitä ja muutoinkin riittävä matkavarustus vielä parille päivälle.

Perjantaiaamuna Nemi sanoi hetkeksi heipat Hempalle, ja retkiseurueemme hajaantui toisen auton nokan kääntyessä kohti Hämeenlinnaa. Me käytimme mukavassa säässä auenneen perjantaiaamun hyödyksi, ja siivosimme parempaan talteen mökkitontilta löytyneeltä suoalueelta kaikki kypsät lakat! Lakat olivat juuri täydellisen kypsiä, ja niitä oli pienellä alueella paljon!

Pari lakkaa ja joku metsänpeikko…

Sitten lähdettiin kokeilemaan taas jotain Jännää. Niina ja doggitytöt jäivät samoamaan mökkialueen metsiin, sillä välin kun minä, Mikko ja Nemi ajelimme Inariin ja siellä tarkemmin Inarijärven risteilylle katamaraani Inari III:lla (oliko tässä lauseessa nyt riittävästi Inaria? :)). Risteilyn kohteena oli Ukonsaari, eli Ukonkivi, joka on aikoinaan ollut saamelaisten seita, pyhä paikka.

Aluksessa Nemi herätti huomiota kanssamatkustajissa ja koirasta taltioitiin kuvia mm. japanilaisturistin kameralle. Nemi myös viihdytti miehistön jäsentä – toista niistä kahdesta, – muun muassa tutkimalla pää uteliaasti vinossa miehen eväslaukkua. Minä tietenkin estelin ja otin koiran pois lyhyeen hihnaan, mutta mies selvästi tykkäsi Nemistä ja höpötteli sille eväistään: ”tämä on banaani, ja ei, se ei ole sinun, vaan se on minun…” Ihana! 😀

  

“Whaat?? Se lähti liikkumaan?!”

Aika pian todettiin että okei, kaikki hyvin. 

Laivamatka meni muutenkin hienosti, Nemi oli taitava ja rauhallinen matkustaja myös laivassa. Ukonsaarelle päästessämme se taisi kuitenkin hoksata, että laivaan ja sieltä pois johtava ramppi on sellainen samanlainen kamala ritiläsilta, kuin Jäniskosken ylittänyt silta oli – pienet Nemit saattavat pudota ritilän rei’istä läpi! Vain hetken kauhistelun jälkeen koira saatiin saareen ja parikymmentä minuuttia myöhemmin houkuteltua vielä takaisinkin alukseen. Ukonsaaressa oli sen verran paljon portaita, että Nemi sai suosiolla jäädä odottelemaan alas sillä välin, kun me Mikon kanssa vuorotellen kapusimme ylös ihastelemaan Ukonkiveä ja sieltä aukeavia maisemia.

Ukonsaari on 300 metriä pitkä, 100 metriä leveä ja korkeutta löytyy jopa 30 metriä.

 

Maisemia Ukonkiveltä

Perjantai-iltana käytiin vielä ratsaamassa loputkin kypsät lakat, saunottiin ja sen jälkeen olikin aika pakata loput kamat lähtöä vaille valmiiksi. Taas olisi aika hyvästellä Lappi-Suomen tunturit, porot ja kaikki ihanat paikat, sillä matkamme kohti loman loppua alkoi lauantaiaamuna.

Paluumatkalla päätettiin piipahtaa Haaparannan puolella (tarkempana kohteena Naturkompaniet -myymälän, eli Ruotsin Partioaitan, outlet-osasto tarjouksineen 😉 ja sieltä selviydyttyämme matkaa taitettiin aina Ouluun asti. Nallikarin lomakylä tarjosi meille pienen mökin yhden yön majoittumista varten. Hyvin levättyjen yöunien jälkeen – niin, tällä kertaa Nemikin nukkui ihan kiltisti – oli sunnuntaina paljon mukavampi jatkaa ajomatkaa: olihan paluureitistä takana seitsemän tuntia, mutta edessä vielä toinen samanmoinen!

Nallikarin mökissä

Aamu Oulussa alkoi melko sumuisena

Sodankylässä odotti lauantaiaamuinen puhallusratsia. Työvuorossa oli the legendaarinen poliisiauto! 😀

Hämeenlinnaan päästyämme purettiin autoista kunkin tavarat, pakattiin oma auto vielä kertaalleen ja kahvitankkauksen jälkeen oli vuorossa enää, jo käytännössä, loppusuora kotiin (toim. huom: melkein 2 h ajomatka). Kotipihalle saavuimme sunnuntai-iltana klo 20:15 ja tosiaan takana oli yli 5600 kilometrin ajorutistus viimeisen kahden viikon aikana.

Hei hei Lappi, ensi kertaan! Silloin mahdollisesti panostetaan varmaan vähän enemmän siihen ulkoiluun ja reippailuun kuin ajokilometreihin 🙂 Mutta toisaalta, ilman näitä ajeluja olisi missattu suuri määrä upeita maisemia ja ihania, vähän erilaisia, matkakokemuksia.

Ja jotta paluu arkeen ei iskisi niin kovaa, niin onhan meillä jo suunnitelmat olemassa ensi kesän yhteisloman kohteista… Niistä sitten lisää lähempänä ajankohtaa – pääasia on, että on jotain, mitä odottaa, eikös niin? 😉

Nemi huoltojoukkoineen kiittää ja kuittaa!