Keskiviikkoiltana aloimme ensimmäisen kerran hääräämään kotosalla: varastosta kaivettiin esiin rinkkaa ja makuupussia, telttaa rensseleineen ja jos vaikka mitä isompaa ja pienempää tilpehööriä. Ennen kuin huomasinkaan, oli rinkat lähes valmiiksi pakattu – eikö voitaisi lähteä jo heti, eikä vasta lauantaina?! Pienoinen polte olisi päästä retkeilemään!

• 

Sitten se lauantai viimein tuli, pitkän odottamisen jälkeen! Tällä kertaa reissuun lähtivät lisäksemme Jani sekä Niina, Penni ja Hekla. Lähtöpaikkana toimi Padasjoen venesatama, ja määränpäänä Kelventeen saari, joka on osa Päijänteen kansallispuistoa.

Tavarat sekä koirat saatiin yksitellen hienosti Yamarinin kyytiin. Veneeseen kapuaminen (tai oikeammin laskeutuminen) ei ollut juttu eikä mikään, mutta kun vene pääsi vauhtiin, alkoi homma kummaksuttaa Venlaa – siitä näki, että venekyyti jänsäkätti jonkun verran, mutta hienosti se kuitenkin rauhottui aloilleen.

• 

• 

• 

Ajomatka Kelventeen eteläkärkeen oli noin 15 kilometriä ja ajallisesti vei parisenkymmentä minuuttia. Maisemien nauttiminen venekyydillä ei ollut ollenkaan pöllömpää puuhaa, ja kyydissä olisi voinut viihtyä vaikka pitempäänkin x) Ajelu päättyi kuitenkin aikanaan, ja me pakkasimme itsemme kasaan ja siirryimme etenemään jalkapatikassa – tavoitteena kulkea lauantaina saari päästä päähän, yöpyä ja palata sama matka takaisin seuraavana päivänä.

Kelvenne on 8 kilometriä pitkä mutta hyvin kapea saari, joka on itse asiassa Suomen suurimpia harjusaaria. Saaren keskiosaa halkoo jopa 40 metrin korkeuteen nouseva harjanne, joka jatkuu harjumuodostelmana myös toiseen suuntaan, veden alle. Saaressa polku mutkitteli harjun molemmin puolin, ja parhaillaan harjulla kävellessä näki järven vilahtavan mäntymetsän välistä sekä oikealla että vasemmalla puolella. Saari on veneilijöiden ja melojien suosiossa etenkin upeiden hiekkarantojensa ansiosta: Kelventeeltä löytyy unelmien hiekkabiitsejä sekä kauniita suojaisia lahtia. Helteinen kesäviikonloppu todellakin näkyi: veneilijöitä, melojia ja suppailijoita oli jokaisessa rannaksi luokiteltavassa niemennokassa ja notkelmassa, jopa ruuhkaksi asti. Muita vaeltajia ei – ei niin yllättävästi – näkynyt.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Kulunutta kesää on leimannut pari seikkaa: kuiva ja kuuma helle sekä valtavat määrät itikoita. Näiltä kesän ominaisuuksilta ei vältytty täälläkään – joko kävellessä kärvisteltiin helteessä, ja yhtään suojaisammilla metsäkaistaleilla hyttysten miljardiarmeija hyökkäsi kimppuumme, ottaen vähän ilmavoimatukea pienestä joukosta paarmoja (ja siltikin hiki valui, myös varjoissa). Eli, vaellustahti pidettiin maltillisena – ja hetkittäin juostiin kamalaa vauhtia karkuun hyttysinvaasiota – ja koirat heitettiin järveen uimaan ja juomaan jokaisessa mahdollisessa välissä. Vähän pidempää taukoa pidettiin puolessa välissä matkaa ja annettiin hengityksen tasaantua ihan kunnolla. Ja kun saatiin varmistettua, että 9 vuotta täyttänyt supermummo Penni edelleen jaksoi hyvin, päätettiin matkaa vielä jatkaa. Ajatus oli leiriytä Isohiedalle eli saaren isoimmalle hiekkabiitsille, mutta – koko pitkä hiekkaranta oli aivan tupaten täynnä, ja vieläpä hyvällä lauantai-illan nousujohteisella fiiliksellä… Me päätimme yksissä tuumin jaksaa jatkaa vielä yhden kilometrin verran, aivan saaren pohjoiskärkeen Likolahteen.

Kello oli kahdeksan illalla, kun saavuimme perille. Likolahdessa oli ennestään yksi venekunta, sekä viiden nuoremman melojan joukkio, mutta meininki oli rauhallinen ja tilaakin oli juuri sopivasti meille. Takana oli hieman yli kymmenen kilometrin taaperrus saaren eteläkärjestä pohjoiskärjeen.

Retkievästyksen ja telttaleirin pystyttämisen jälkeen rantahietikolle saapui sorsaperhe viihdyttämään ja pitämään meitä vielä pienen tovin hereillä, ennen kuin sai kömpiä telttaan arvuuttelemaan yön alinta lämpötilaa (ei pudonnut alle 20 asteen, muuten).

• 

• 

• 

Seuraavana aamuna meitä odotti harmillinen yllätys: sinilevä. Se ilmestyi yön tuulien mukana ja ilmestyi rantaan aamun aikana ensin pienenä esiintymänä, joka puolessa tunnissa laajeni lautaksi ja vielä puoli tuntia myöhemmin oli vallannut metrin levyiseltä kaistaleelta koko rannan. Onneksi meidän (ja koirien!) käytössä olleet vedet olivat peräisin eilispäivältä, joten turvallisesti saatiin tarjottua koirille ruoat ja itsellemme aamupuurot ja -kahvit. Mutta suunniteltu reitti kävellä takaisin saaren eteläkärkeen vesittyi välittömästi: näin kovilla helteillä me kaikki tarvitsisimme ekstrapaljon vettä. Jos jäljellä oleva varmasti turvallinen vesi riittäisikin meidän ihmisten tarpeiksi, eivät koirat selviäisi päivästä ilman juomista ja uintia. Ja kun emme voineet tietenkään mitenkään varmistua siitä, olisiko matkan varrella olevat rannat puhtaita sinilevästä – sillä esimerkiksi eilen rannassa ollut levä ei välttämättä enää näy, mutta myrkky ei ole vielä ehtinyt hälvetä -, ei auttanut muu kuin soittaa venekyydille ja pyytää hakemaan meidät pois Kelventeen pohjoiskärjestä.

• 

• 

• 

• 

Kelvenne oli kyllä hulppean hieno kohde käydä. Reittilaivojen liiikennöintiä kannattaa selvittää – riippuen, mistä suunnalta Päijännettä olet lähdössä Kelvennettä valloittamaan. Me valitsimme venetaksin, vaikkei se ehkä edullisin vaihtoehto olekaan. Saimme yksilöllistä, henkilökohtaista ja myös koirat huomioivaa palvelua ja noutokyyti onnistui alkuperäistä aikataulua selkeästi aiemmin. Venekyydityksen hankimme Kiuasniemi Marinan venetaksista Padasjoelta. Voin suositella.

• 

• 

• 

• 

Venlan retkeily?

Entäs Vee sitten? Noh, täytyy sanoa että reilun vuoden ikäiseksi kakaraksi koira retkeili e-rit-täin mallikkaasti. Se käveli rinkkojensa kanssa pääsääntöisesti oikein hyvin ja jätti suurimmaksi osaksi ylimääräiset höntsäilyt sikseen (jotain pientä jäynää pitää aina vähän olla :)). Varmasti kuumalla kelillä oli osuutensa asiassa, mutta hei – loistava suoritus ja esimerkillinen muistijälki ensi kertaa varten, check!

Myös telttaan rauhoittuminen sujui paljon paremmin kuin kuvittelinkaan – edellisenä verrokkina kun toimi tämä melkein vuoden takainen kainalokömpijäkokemus. Koira oli niin väsyksissä päivän kävelystä ja kuumuudesta, että leiripaikalle päästyämme se käytännössä nukahti istualteen. Pikkuinen. <3 Puhalsin sille makuualustan, jonka päälle se käpertyi välittömästi ja nukahti odotellessaan, että me saisimme päivällisemme syötyä ja teltan kasattua. Myös teltan hyttyssuojan takana makoilu turvassa iniseviltä ötököiltä kelpasi Venlalle oikein hyvin, eli se oppi myös rauhoittumaan telttaan. Yön se nukkui omalle pedilleen käpertyneenä meidän jalkopäässämme. Jälleen: Loistava suoritus ja esimerkillinen muistijälki ensi kertaa varten, check – check – check!

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Matkustelu, samoin kuin veneeseen kapuaminen tai sieltä poistuminen ei tuottanut ongelmia. Näin osasin arvellakin. Samoin koiran viilennys matkalla tuottanut ongelmia – sen kun heittää koiralle herkun, kepin, tai vaikka siskopuolikkaan veteen, niin johan siellä on Venla mukana uimassa.

• 

• 

• 

Kaikkinensa 14 kk vanhan kakaran vaellussuoritus oli niin hyvä, että täytyy myöntää odottavani innolla tulevaisuuden retkiä!