Nemin sterilisaation yhteydessä halusin Nemin etujaloista uudet röntgenkuvat nähdäkseni tilanteen kehittymisen ja muutokset jaloissa.

Edelliset röntgenkuvat jaloista on otettu lokakuussa 2017. Silloin sairauden akuutti vaihe oli ohi; olimme juuri pystyneet jättämään kipulääkkeet pois ja uudisluun sulatteluvaihe pääsi alkamaan. Koira pystyi palailemaan normaaliin kivuttomaan arkeen ja liikkumiseen.

Tästä on aikaa nyt kahdeksan kuukautta.

Ja tältä jalka vasen etujalka näyttää nyt röntgenin läpi (ikää 15,5 kk):

Tässä vielä yhdistettynä vertailukuvat kaikista rtg-kuvista, jotka on otettu kesäkuussa 2017, lokakuussa 2017 ja kesäkuussa 2018.

Onhan tuo nyt lohduton. 🙁

 

Tässä myös vertailtavaksi pattikuvia:

27.10.2017 ja 12.12.2017:

  

22.2.2018, juoksujen alettua ja 8.6.2018, sterilointiin mentäessä

 

Pitkällä aikavälillä parannusta on tapahtunut. Edelleen kuva- ja katsantokulmalla on suuri merkitys siihen, miten “pahoilta” tai “hyviltä” jalat näyttävät.

 

Ajankohdallisesti eletään muutenkin HODin suhteen herkkiä aikoja. Sairaus puhkesi 20.6.2017, eli ihan pian tulee kuluneeksi vuosi. Ja tämä kulunut vuosi on ollut elämäni raskain ja vaikein. Ihan heittämällä.

Nemin kohdalla sairauden akuutti vaihe kesti nelisen kuukautta. Kaksi kuukautta taisteltiin kivun ja kuumeen kourissa. Luumuodostumat ”räjähtivät” jalkoihin noin kaksi viikkoa sairastumisesta. Täysin jalattomia päiviä Nemillä oli muutama: ne olivat heinäkuun alussa, kaksi-kolme viikkoa sairauden puhkeamisesta. Sitten vointi lähti hiljakseen paranemaan: kuume alkoi laskea ja koira hiljakseen käyttää jalkojaan, lihakset alkoivat palata. Vähä vähältä enemmän ja paremmin. Kipulääkkeet pystyttiin vähentämään noin 3,5 kuukauden kuluttua ja jättämään nopeasti pois kokonaan. Nelisen kuukautta sairastumisen jälkeen, eli lokakuun paikkeilta, Nemi on saanut ja pystynyt viettämään hyvinkin normaalia koirajunnun elämää, ilman lääkitystä, kipuja tai rajoituksia. Tänä päivänä (kesäkuu 2018, koiralla ikää 15,5 kk) koira on energinen, iloinen, terveliikkeinen ja lihaksikas. Sairaudesta muistuttaa ulospäin vain paksuuntumat etujaloissa.

Olen onnellinen ja nautin joka ikisestä metsälenkistä koiran kanssa, saatan itkeä ilosta ihan vaan koiran riemuisia loikkia katsoessani. Sairaus ei enää lokakuun jälkeen ole näkynyt tai varjostanut meidän normaalia arkeamme. Kahdeksan kuukautta hyvää ja onnellista elämää pennun kanssa. Hihnalenkkejä, metsä- ja peltorallailua koirakavereiden kanssa, retkiä Suomen luonnossa. Välillä on vähän jouduttu torumaan koiraa sen tehdessä tuhmuuksia, mutta muuten; ihanaa ja onnellista junnukoiran arkea mahdottoman hyväkäytöksisen, hyväntahtoisen ja nöyrän ja ehkä maailman kilteimmän tanskandoggilapsen kanssa.

Ja silti. SILTI, kun minä tätä päivitystä varten joudun kelaamaan blogista noita vanhoja päivityksiä, huomaan hajoavani itkemään tänne näytön ja näppäimistön taakse. Saman saa aikaan viime kesäisten kuvien katsominen. Olen vaan tahtonut unohtaa ne kaikki. Tämä sairaus on ollut niin silkkaa paskaa. Blogiin kirjoitin tapahtumista todenmukaisesti, mutta kannustavaan sävyyn – mikä tietenkin oli täysin aitoa ja todellista, – mutta se mitä jätin kirjoittamatta, oli se totaalinen ihmistä syövä suru, ahdistus, pelko, itseinho ja ne kymmenet sydäntäraastavat itkut, jonka tämän sairauden takia olen itkenyt. Johonkin postaukseen kirjoitin kerran, ja vain kerran: ”Oma mieliala on ollut todella alakuloinen ja hyvinvointi paikoitellen kiven alla.” Hah. HAH! Voin kertoa, että olipa aika lievästi ilmaistu! Todenmukaisempi fiilis taisi olla ”Vittu mitä epäreilua paskaa! Tämä sairaus on niin saatanasta! Mitä pitää tehdä, että tämän saa peruutettua ja tekemättömäksi?! Repikää mun pää irti!! Miksi? Miksi tämä piti tapahtua Nemille? Ja mulle? Mitä mä olen tehnyt?! MIKSI?!!”

Jokainen ihminen kohtaa kriisit ja selviää niistä eri tavoin. Minä olen huono vastoinkäymisten käsittelyssä. Tämä sairaus ja nämä tapahtumat menivät niin ihon alle, että ovat jättäneet minuun lähtemättömän arven. Pystyn kertomaan sairaudesta ja tapahtumista, mutta en pysty puhumaan kaikesta läpikäymästäni vieläkään. Nyt jälkeenpäin uskaltanen todeta, että blogiteksteissä käyttämäni perus-jee-jee-tsemppaus on ollut itselleni keino pysyä pinnalla: itkut itkettiin ääneen täällä kotona, mutta fiilisten työstämisessä oli niin paljon tekemistä, että niiden kirjoittaminen – mikä minulle on tärkeä ilmaisukeino, – olisi voinut räjäyttää koko padon. ”Mieli on pidettävä korkealla, jotta mieli selviää syvyyksistä.” Kuitenkin, tämä synkempi puoli on toinen puoli totuutta. Ne tunteet ovat ihan aitoja, ja ne saavat olla. Ne kaikki kysymykset kuuluu kysyä, vaikken niitä täällä ääneen esittänytkään. Olisitko sinä ollut tarpeeksi rohkea tekemään sen?

Olen päättänyt jo aikapäivää sitten, että tällainenkin teksti tulee, mutta sille ei ollut vielä löytynyt sopivaa paikkaa. Nyt minä taidan olla valmis.

Onneksi koirat eivät osaa katsoa taaksepäin ja velloa pahassa fiiliksessä, vaan ne osaavat nauttia juuri siitä, mitä niillä juuri nyt on.

Mene nyt halaamaan omia rakkaimpiasi (neli- tai kaksijalkaisia, tai ihan millaisia tahansa) ja kiitä siitä, että ovat siinä juuri nyt.