Olen tässä parina viikonloppuna ehtinyt käydä koira-aiheisissa tapahtumissa näkemässä tuttuja koiraihmisiä. Muutamalta olen saanut kyselyä, miten Nemi voi ja mikä on sairauden tilanne tällä hetkellä. Kuulumispäivitysten tekemistä olen suunnitellut, mutta ei ole ollut ihan hirveästi uutta kerrottavaa! “Ei muutoksia edelliskertaan.” Ehkä sekin on omalla, oudolla tavallaan, hyvä – ei ainakaan ole mennyt huonompaan suuntaan…?

Sairauden puhkeamisesta on nyt kulunut aika lailla puoli vuotta. Nemi täyttää aivan kohta 10 kuukautta, korkeus huitelee 80 cm kieppeillä ja painoa neidillä on 53-54 kg. Koiralta löytyy hienosti lihaksia; on hämmentävää huomata ihastelevansa koiran potkalihaksia, kun se lenkillä kävelee edelläni. 🙂 Tasapainoa ja ketteryyttä koiralta löytyy, liikkeet ovat nopeita ja se rakastaa kivien ja kantojen päälle hyppäämistä ja sammalikossa hepulointia. Ulkoilut koostuvat hihnalenkeistä, metsälenkeistä, koirakaverien tapaamisesta ja piharallaamisesta. Vietämme siis normaalia junnukoiran arkielämää.

Ne asiat, missä koiran sairastelu vielä näkyy, on takapään tasapaino ja etujalkojen luiden turvotus. Nemi käyttää takajalkojaan toispuoleisesti: vapaassa seisonnassa koira jää seisomaan aina oikea takajalka edempänä kuin vasen takajalka. Myös ponnistuksissa, kuten autoon tai sohvalle kiivetessä, toispuoleisuus näkyy: ensin ylös asetetaan oikea jalka, josta sitten ponnistetaan ylös. Koira ei onnu tai ole toispuoleisesti jalaton muutoin esimerkiksi liikkuessaan, ja seistessäänkin se seisoo paino tasaisesti molemmilla jaloillaan.

Etukroppa sitten? Tämäpä onkin itse asiassa jännää; en ole tehnyt tällaista kuvavertailua aiemmin kuin nyt tätä blogipäivitystä varten. Onko olettamani väärä, kun sanon, että patit eivät ole sulaneet viimeiseen kahteen kuukauteen?

  ::  

Verrokkikuvat 27.10. ja 12.12.

Itse asiassa saatan olla jopa hieman väärässä – aivan kuin pateissa olisi tapahtunut hidasta sulamista! Valitettavasti patit yhä jaloista löytyvät, samoin kuin pitkät putkiluut ovat suurentuneet. Tällä sulamisvauhdilla taitaa näyttää vähän epätodennäköiseltä, että tästä koirasta ikinä sitä näyttelykoiraa tulee, sääli 🙁 Tähän perään kuuluu kirjoittaa se korulauselma, että TIETENKIN on tärkeintä että koira on terve ja voi viettää normaalia (koti)koiran elämää, ja että ehkä me keksitään joku muu harrastus – Nemin lisäkommentti: harrastus, joka ei sisällä uimista, kiitos!, – ja tottahan se on. Mutta kun mutta. Mä haluaisin käydä harrastaa näyttelyitä, ja tässä olisi koira muutoin oikein kivoilla raameilla, niin harmittaahan se. Ei käy kieltäminen.

Mutta lopetetaanpa taas positiivisiin tunnelmiin: Ne patithan siis OVAT sulaneet, ainakin vähän – eikö niin?! Jeee!!! 😀

Tässä pari kuvaa, ihan vaan vapaata seisotusta koiran yleisilmeen näkemiseksi. Miksi tuo koira näyttää kuvissa aina ihan takakorkealta? Ei se kotona vierestä katsottuna näytä ollenkaan tuollaiselta 😀 Kunnon poseerauskuvia otetaan, kun se maaginen 10 kk päivä tuosta täyttyy! 🙂