Kun uudenvuoden aattona veimme Nemin viimeiselle matkalle, oli päätökseni selkeä siitä, että koira laitetaan patologin avattavaksi ja tutkittavaksi. Löytyisikö koirasta jotakin, mikä voisi selittää kaiken tapahtuneen? Olin hyvin epäilevällä kannalla ettei mitään löytyisi, mutta kyllähän se kannatti tutkia. Voin paljastaa jo nyt, että tulos yllätti (ja toisaalta, ei yllättänyt).
Eläinlääkäri varoitteli meitä, että tulosten saapumiseen voisi mennä puolikin vuotta. Odottavan aika oli kieltämättä todella pitkä, kunnes nyt neljä ja puoli kuukautta myöhemmin putosi postilaatikkoon kirje Helsingin Yliopistolta.
Seuraava teksti on stilisoitua tekstiä ruumiinavausraportista:
Päälöydöksenä molemmista lisämunuaisista löytyi voimakkaat, pitkäaikaiset tulehdusmuutokset sekä siihen liittyvää kohtalaista lisämunuaiskuoren surkastumista. Löydökset sopivat ensisijaisesti autoimmuuniperäiseen lisämunuaisten tulehdukseen, jossa elimistön puolustusmekanismit hyökkäävät sen omia soluja vastaan osin tuntemattomasta syystä.
Lisämunuaiset vastaavat monien hormonien, kuten muun muassa niin kutsuttujen stressihormonien tuotannosta. Jos hormonituotannosta vastaavissa soluissa tapahtuu voimakasta katoa, se voi johtaa Addisonin tautiin ja jopa akuuttiin Addisonin kriisiin. Ihmisillä on raportoitu mahdollisia käytösmuutoksia ja hermostollisia vaikutuksia Addisonin taudin yhteydessä. Lisämunuaiskuoren surkastumisen vuoksi on mahdollista, että todetuilla muutoksilla on ollut hormonaalisia vaikutuksia kyseiseen koiraan. Addisonin taudin diagnosointiin tarvittaisiin kuitenkin elämänaikaisia tutkimuksia, eikä avaustutkimuksen perusteella voi varmuudella todentaa, ovatko muutokset olleet koiralla havaittujen käytösmuutosten taustalla.
Että sellaista. Nemillä oli siis vahvoja viitteitä autoimmuuniperäiseen Addisonin tautiin. Taudin fysiologisia oireita on koirilla mm. laihtuminen, väsymys, heikkous, oksentelu, ripuli, lihasheikkous ja tärinä. Pääsääntöisesti tällaisia oireita ei ollut, paria selittämätöntä ripulikohtausta lukuun ottamatta. Mutta ei mitään selkeitä syitä, että Addisonin tautia olisin epäillyt.
Kirjoitin yllä, että olin yllättynyt, ja toisaalta en ollut yllättynyt tuloksesta. Toisaalta olin yllättynyt, koska en todellakaan odottanut mitään tällaisia löydöksiä (en odottanut mitään löydöksiä). Sitten toisaalta en ole yllättynyt. Jo HODin puhkeamisen syitä miettiessä on tullut pohdittua, onko tämän koiran tai koko pentueen vastustuskyvyssä jotain perustavanlaatuista vikaa. Koska minulla ei ole julkaisulupaa pentuesisarusten kohtaloista ja sairaushistoriasta, en voi todeta muuta kuin että melko epäonninen pentue tämä on ollut, ja syitä vastustuskyvyn puutteelle (jopa autoimmunologiset syyt?) tulisi oikeasti pohtia. Vaikkapa nyt jatkojalostukselliselta kannalta.
Addisonin taudin osalta en tee mitään suoria sormella osoittamisia, mutta pari sukupolvea taaksepäin voitaneen katsoa löydettäväksi jotain sen suuntaisia tietoja. Enpä vaan olisi uskonut, että se olisi sieltä omalle koiralle napsahtanut.
Kuitenkaan, lisämunuaisten tulehduksen aiheuttamat mahdolliset oireet eivät olleet syy eutanasialle. Syy oli koiran käytösongelmat: arveluttava käytös ja pelkopureminen, suoranainen arkuus tietynlaisia ihmisiä kohtaan. Nämä piirteet hermorakenteessa tai luonteen heikkoudessa kumpuavat jostain aivan muualta, ja nämä olivat oireita, jotka olivat läsnä jo pikkupennusta alkaen.
Sanottakoon myös tähän väliin, että tiedän myös, että kasvattaja on tehnyt tämän yhdistelmän parhaassa mahdollisessa tiedossa ja yrittänyt aikaansaada mahdollisimman terveen, hyväluonteisen ja rodunomaisen yhdistelmän. Perintötekijöillä, Sattumalla, kuuluisalla Paskalla Tuurilla sekä kasvattajien vaikenemisella jalostukseen käytettävien koirien vioista, sairauksista tai ongelmista saadaan aikaan tällaisia surullisia tarinoita, kuten Nemin tarina oli.
Tuon Addison-lausunnon toteaminen oli kuitenkin osaltaan minulle helpottava tieto, sillä tiedän, että vuoden vaihteen päätös oli täysin oikea. Oireileva puolustuskäytös olisi tullut pahenemaan; lisäksi veikkaan, että Addisonin tauti epämääräisine oireineen olisi puhjennut ennemmin tai myöhemmin ja aiheuttanut Nemille sairautta ja kipua ja meille lisää surua. Nemin ei tarvinnut tietää näistä nyt mitään sen enempää.
Tänään on ollut oikea päivä haudata Nemin tuhkat, sekä hänen elinikäinen painikaverinsa Jellona Nemin omaan kotipihaan. Hautapaikka on omenapuun juurella, jonka juurelle Hertta haudattiin kolme vuotta sitten. Tytöt saavat olla siellä nyt vierekkäin. <3
Nemin tarina saa nyt ikään kuin lopullisen päätöksensä. En tiedä, kuinka paljon Nemistä tulee kirjoiteltua tänne blogiin vielä myöhemmin – ehkä tulee, ehkä ei?, – mutta tämä on minulle yhdenlainen päätepiste. Ehkäpä minä jo kohta pystyisin jättämään surun, kyyneleet ja ikävöinnin taakseni ja saisin muunnettua kaipauksen onnellisiksi muistoiksi? …Aika näyttää, milloin onnistun siinä.