Nemille

Niin. Miten tämän tekstin voi aloittaa, saatika lopettaa. Eikä siihen välillekään ole mitään oikeita sanoja.

Nemi on poissa.

Tapaninpäivän jälkeiset vuorokaudet ovat olleet silkkaa elävältä raastettua tuskaa. Tehtyäni elämäni raskaimman päätöksen, valmistui tänne edellinen päivitykseni, jossa kaikki tarvittava selitetään ja kerrotaan (Pimeä puoli).

Nemi lähti kauniisti ja rauhallisesti uuden vuoden aattona, viimeinen päivä vuotta 2019. Hän nukkui pää Mikon sylissä, minun vieressäni, halien, silityksien, kauniiden kuiskausten ja suukkojen saattelemana.

Tiedän, että Nemi pääsee nyt juoksemaan vapaana vailla murheita Dannyn, Hertan ja muiden koiraystävien kanssa. Siellä paikassa ei ole ahdistavia tai pelottavia asioita, vain kaikkea ihanaa ja kivaa. Ja siellä ihan varmasti on sammaleisia kivikkoja, laakeita kallioita ja isoja sänkipeltoja, joissa saa juosta täysii!

Meille jää tänne suru ja tuska ja raastava ikävä, joka varmasti tulee aikanaan keventymään kultareunaisiksi, kauniiksi muistoiksi. Ja juuri sellaisena haluammekin maailman parhaimman ja rakkaimman Pikkumustan muistaa.

Haluan lainata tähän Mikon kirjoittaman tekstin, sillä se tiivistää kaikki ajatuksemme ja tunteemme niin täydellisesti kuin vain voi.

En halua, että hänet muistetaan koirana jossa oli vikaa
Itsestään riippumattomasta syystä, jonkun luonnonoikun seurauksena
Haluan että hänet muistetaan koirana
Joka jokaisella olemassaolonsa säikeellä
Toi valoa läheistensä ihmisten elämään
Joka päivä
Yhteinen matkamme jäi lyhyemmäksi kuin toivoimme
Mutta lopulta muistamme vain ne hyvät päivät
Joita oli paljon
Hyvää matkaa pieni, tapaamme taas

Maailmassa on paljon muutakin surua
Tämä on meidän surumme
Maailmassa on myös paljon hyvää
Ja löydämme omamme vielä
Uudestaan