Nemi on ollut maailman ihanin pieni halinallekoira. Kiltti, helppo, nöyrä ja kuuliainen. Sille ei ole tarvinnut kertoa kuin kerran, miten asiat pitää tehdä ja se on ollut vaan ”okei, näin toimitaan”. Tämä pieni sydänkäpynen on toiminut kuin ajatus, olenkin sanonut että se jatkoi täällä luonani suoraan siitä, mihin Hertta jäi. Hieman pikkuvanha, kiltti, easy going -koira, jonka kanssa ollaan voitu tehdä mitä vaan ja missä vaan. Täydellinen koira.

Ja sitten on se mutta. Nemi on pikkupennusta asti osoittanut tietyissä tilanteissa ”ujoutta”, ja voin sanoa olevani tyytyväinen positiivisen vahvistamisen koulutukseen, jolla olen Nemin itseluottamusta kasvattanut noissa hieman jännittävissä tilanteissa. Me ollaan selvitty vaikka ja mistä jännistä paikoista. Riippusillat, kohisevien koskien ylitykset, uiminen (jolle Nemi sanoo hyiyäk) – ja silti, silti se on ylittänyt ne pelottavat riippusillat alla kuohuvine koskineen, paikallaan makaavat vaaralliset imurit ja mennyt uimaan, koska minä olen pyytänyt ja kannustanut (no, vähän ehkä vaatinutkin). Miehiä kohtaan Nemi on suhtautunut varauksellisesti: Mikosta ja Mikon isästä, eli Ukista, Nemi tykkää heistä ihan hirveästi. Samoin esimerkiksi miespuoliset henkilöt kaveri- ja ystäväpiiristämme ovat olleet OK. Ja sitten on ollut miehiä, joita Nemi on vierastanut, väistänyt, jopa yrittänyt paeta. Pahimman reaktion on aiheuttanut oma isäni, Nemin Pappa, joka on alusta asti ollut todella pelottava Nemin mielestä. Pitkä mies, jolla on möreä ja matala ääni, on alusta asti ollut Nemille vaikea paikka. Olen neuvonut isääni, miten kohdata (sekä olla kohtaamatta) Nemi, miten vahvistaa heidän välistään sidettä namein ja herkuin. ”Ojenna käsi alakautta, kämmen edellä. Anna sen haistella sun kättä.” Ihan tästä osastosta alkaen. Ja silti tuntuu, että joka kerta isäni nähdessään ollaan saatu aloittaa ihan alusta. Isäni ei ole tehnyt koiralle mitään – eipä juuri ole koskenutkaan koiraan, koska Nemi ei ole antanut koskea.

Toteamukseeni ”täydellisestä koirasta” olen monesti jatkanut hiljaa mielessäni, että ”…kunhan vain siltä saisi tuon pienen epävarmuuden pois”.

Pimeys laskeutuu

Kesällä ja syksyllä on tapahtunut jotain, josta en ole täällä kirjoittanut. Siksi, että asia oli vaikea käsitellä ja käsittää, ja ehkä joku olisi minut tuominnut siitä, etten tehnyt asialle mitään – ikään kuin kirjoittaisin blogiin että ”meilläpäs olikin tällaista, mutta hei vaan, elämä jatkuu!” … Parempi oli haudata asia, unohtaa ettei sellaista ollutkaan. Ja koska se ei näkynyt meidän arkielämässä mitenkään, se oli vähän liiankin helppo unohtaa.

Kesällä, jossain juhannuksen tietämillä, olimme mökillä. Me aikuiset istuimme ulkona. Siskojen lapset leikkivät leikkejään ympäriinsä touhuten, Nemi oli makuuhuoneessa. Tytöt olivat menneet huoneeseemme jotain piiloleikkiä varten. Siskontyttö, 7 vuotta, oli päättänyt mennä halaamaan tai silittämään pedillään rauhassa olevaa Nemiä. Nemi nappasi sitä, kasvoista. Silmäkulmaan jäi pieni jälki. Jäljelle ei ollut jäänyt reaktiivisuutta.

Yksikään aikuinen ei nähnyt tapahtumia, mutta asia käytiin lasten kanssa läpi ja keskusteltiin läpikotaisin moneen kertaan. Todettiin että ei hyvä juttu eikä mitenkään päin hyväksyttävä asia, ja silti minun oli niin vaikea uskoa että Nemi, se maailman kultaisin pieni koira, voisi tehdä jotain tuollaista? Uskottavahan se oli, kun todisteet puhuivat puolestaan. Sitten lähti syiden pohdinta. Ehkä Nemi ei ole tottunut riittävästi lapsiin ja meluun ja meteliin ja ehkä se oli väsynyt ja ehkä sen omalle pedille, hänen reviirilleen, tultiin, liian lähelle… Ehkä se oli varoittanut, mutta pienet lapset eivät olleet osanneet lukea koiran elekieltä…

Ja sitten tämä tapahtui uudestaan, elokuussa. Toiselle tytölle, eri paikassa, mutta tilanne lähtökohtaisesti sama. Nemi oli maannut sohvalla, kun sille tuttu lapsi (8 vuotta) oli tulossa silittämään sitä. Vanhemmat olivat tietoisia kesäkuun tapahtumista, ja Nemin reaktioita ja suhtautumista lapsiin oli seurattu tarkasti. Ei mitään ongelmia rämisevien leikkien tai normaalin lapsiarjen keskellä. Tilanne pääsi käymään, kun tyttö oli tullut yksin kotiin koulusta ja, käsittääkseni vastoin annettuja ohjeita, oli päättänyt mennä tervehtimään Nemiä. Sama lopputulos kuin aiemmin.

Mitä helvettiä?! Aloin pohtia ongelmaa jo vakavasti, ja voin luvata ja kertoa käyttäneeni syiden pohtimiseen ja vatvomiseen tunteja ja taas tunteja, jokaisesta mahdollisesta nurkasta tarkasteltuna. Mutta siihen asian hoito jäi, pohdiskelujen tasolle. Ja nyt tulee se kamala fakta: minä vähän niin kuin unohdin koko asian. Kesä sujahti ohi, sitten tuli syksyn työkiireet, ja kun kotioloissa koira oli täysin ihana, normaali oma itsensä, asia vaan vähän jäi. Ai niin, se fyssarikäynti pitäisi varmaan varata. Tai pitäisköhän konsultoida eläinlääkäriä, jos saisi lähetteen magneettikuviin? Mä hoidan sen ensi viikolla. Ja taas ensi viikolla. Ja taas ensi viikolla. Ja sitten se jo painui jonnekin kaukaisuuteen epämukavana asiana, jonka vähän haluaakin unohtaa (anteeksi, että olen ihminen).

Sitten tultiin jouluun. Ihana jouluaatto ja joulupäivä Nemin Mummin ja Ukin luona. Onnellista ja ihanaa yhdessäoloa. Kaikki hienosti. Tapaninpäivänä lähdettiin minun vanhempien luo, jonne Nemi on myös aina ollut tervetullut. Ja sitten tapahtui jotain.

Olimme Nemin kanssa sohvalla, minä toisessa päässä ja Nemi kerällä toisessa päässä. Isäni tuli luoksemme ja jutteli minulle. Se otti kontaktia Nemiin, jutteli sille kädet selän takana ja alkoi kumartua kasvot kohti Nemiä. Seurasin tilannetta tarkkailevassa roolissa; miten kohtaaminen menisi. Näin, että Nemi oli ehkä hieman epämukavuusalueella (korvat aavistuksen alas painuneena), mutta kuitenkin nenä ylös nostettuna (ehkä?? pienen kiinnostuksen osoituksena), kun isä tuli kohti. Jos olisin ehtinyt, olisin varmaan sanonut isälleni jotain että peruutas vähän, mutten ehtinyt. Isäni oli ilmeisesti tarkoitus koskettaa otsallaan Nemin otsaa, kun näin koiran murahtavan huuliensa alta ja seuraavaksi se louskautti leukansa isän päähän. Kaksi hammasta osui kulmakarvoihin ja yksi kulmahampaan jälki löytyi vaaksanmitan päästä kallon laelta. Nemi jäi makaamaan paikalleen sen oloisena, että uhka oli häädetty. Reaktioaika varoituksen ja toiminnan välillä oli sekunnin murto-osia, eli täysin välitön.

En saa puettua sanoiksi sitä järjetöntä ahdistusta, tuskaa ja pahaa oloa mikä minulla on tuosta kokemuksesta, isäni järkytystä en voi edes kuvitella (vaikka hän hienosti ja urheasti suhtautuikin).

Keskustelimme tilanteesta ja asiasta sekä vaatimuksista asiallisesti. Sitten, pakahduttavan pakokauhun myötä tosiasia alkoi iskostua tajuntaani:

Minulla on täällä iso koira, joka on hyökännyt ihmisen kimppuun.

Sen lauseen toteaminen on jotain niin järkyttävää ja vaikeaa ja tuskallista.

Ja vaikka koiralla olisi ollut omasta mielestään syy puolustaa itseään (kuten uhatuksi tulemisen kokemus), seurakoira eli tanskandoggi EI MILLOINKAAN SAA OLLA AGGRESSIIVINEN IHMISTÄ KOHTAAN. EI MILLOINKAAN. Jos sitä ahdistaa, sillä on täysi oikeus ilmoittaa asiasta tai poistua tilanteesta, EI TOIMIA.

Minulla on täällä koira, joka on purrut aikuista miestä ja kahta lasta.

…Ihan jäätävää. Minun ihana halinalleni, maailman kuuliaisin ja kiltein Nemi?!

Mistä tämä voi johtua?

Onko Nemillä kipuja?  HODin sairastaminen pentuna on voinut jättää jälkensä ja sen aiheuttamista (tai siitä johtuvista) kivuista ei voi kukaan ennustaa mitään. Kuitenkin, Nemi liikkuu kanssani monipuolisesti, ja se ei osoita mitään kivun tai säryn merkkejä – selkälihakset sillä on vähän jumissa tällä hetkellä, ei muuta. Lisäksi me kävimme kesäkuussa yleisissä luustokuvissa: lonkat A/A, kyynäret 0/0, selkä täysin terve selkäsairauksista. Myös sydän ultrattiin terveeksi. Jos tämä olisi kipuperäistä käytöstä, eikö sen pitäisi ilmetä useammin tai vähän eri tavalla? Pitäisikö minun viedä Nemi fyssarille, tai magneettikuviin, tai aivokuvaan, jos sieltä löytyisi jotain fysiologista syytä, mikä tätä aiheuttaa?

Kivun mahdollisuutta ei voi sulkea pois, mutta minä en pidä sitä ensisijaisena vaihtoehtona. Kuten ei pidä moni muukaan, keiden kanssa tästä olen syvällisemmin keskustellut.

Onko Nemillä resurssiaggressiota, triggerinä sen hetkinen paikka pedillä tai sohvalla / väsymys / hänen henkilökohtainen reviirinsä? Onko koira salakavala? Tunteeko koira olevansa uhattu? Jonkun näiden, tai näiden yhdistelmän mahdollisuus tuntuu tällä hetkellä paljon vahvemmalta vaihtoehdolta. Mutta miksi koira reagoi niin nopeasti ja varoituksen jälkeen reagoi heti? Mikä ihme saa laukaisemaan tämän pimeän puolen?

Ihmisen tehtävä on pitää huolta, että koiralla on riittävästi niitä resursseja, mitä se kaipaa (oma rauha, lepo, ruokaa, vettä, virikkeellinen elämä jne). Jos jostain resurssista, kuten puruluu, tulee vahdittavan arvoinen asia (aggressio), on ihmisen tehtävä korjata tilanne: tarjota riittävästi puutteellista resurssia, pitää huolta, ettei koira joudu triggeröiviin tilanteisiin ja kouluttaa koiraa toimimaan oikein kyseisessä tilanteessa. Hankalaa asiasta tekee sen, jos ihan tarkkaan ei tiedetä resurssiaggression triggeriä tai syytä ja jos koira ei varoita tai varoitusaika on mitättömän lyhyt. Se ei anna ihmiselle aikaa toimia oikea-aikaisesti keskeyttämään ja korjaamaan tilannetta. Käytösmalli monesti vahvistaa itseään: kun koira on nyt oppinut keinon puolustaa itseään, kynnys tehdä se uudestaankin madaltuu merkittävästi.

Salakavaluudesta en löytänyt netistä tietoa suomeksi tai englanniksi. Ainoa määritelmä asialle tuntuu olevan luonnetestissä käytettävä salakavaluuden määritelmä: ”Koira joka osoittaa tavanomaista tutustumishalukkuutta ja/tai ystävällistä asennetta, mutta joka ilman uhkaa muuttuu varoittamatta aggressiiviseksi.” Onko jollain tietoa tai kokemusta salakavaluudesta koiralla?

Pitkä HODin sairastaminen pennun parhaassa sosiaalistamisiässä on voinut jättää aukkoja Nemin sosiaalisiin taitoihin. Nemi ei päässyt niin paljon ihmisten ilmoille tai vierailemaan lapsiperheellisissä kodeissa, kuin minun oli tarkoitus sitä viedä. Me sairastettiin kotona ensimmäiset kuukaudet, eli tärkeimmän sosiaalistamisajan.

Mutta silti; Tervepäinen koira EI käy ihmisen kimppuun.

Miten tästä eteenpäin?

Nyt tullaan vaikeimpaan osioon.

Vastauksen pitäisi olla helppo, mutta se on kaikkea muuta kuin helppo.

Olisi mahdollista lähteä tutkimaan. Otattaa magneettikuvat, aivokuvat, kuvata koira joka ikistä solua myöten. Ehkä sieltä löytyisi jokin fysiologinen syy. Ehkä. Tai sitten ei. Tutkimukset maksaisivat todennäköisesti tuhansia euroja, ja tiedän toimittavani koiran joka tapauksessa avattavaksi Ruokavirastoon sitten, kun sen on aika mennä.

Olisi mahdollista lähteä hakemaan kouluttajaa. Koirakuiskaajaa, koirapsykologia – mitähän noita lie. KUKAAN ei pysty milloinkaan todistamaan minulle SATAPROSENTTISESTI, että todellinen syy on löydetty, että koira on nyt parannettu. Minä en enää milloinkaan pysty luottamaan siihen, etteikö tilanne toistuisi. Entä jos ensi kerralla kohteena onkin joku, josta Nemi ”on aiemmin tykännyt”? Entä, jos ensi kerralla sattuu oikeasti pahasti?

Sellaista ensi kertaa ei saa tulla.

Me Mikon kanssa teemme vuosittain eri pituisia matkoja ja reissuja kotimaassa ja ulkomailla. Minä en pysty enää luottamaan Nemiä hoitoon – ei todellakaan!! – lapsiperheisiin. En tiedä, suostuuko kukaan ottamaan sitä enää hoidettavakseen, tai jos suostuisikin, voisinko luottaa sitä hoitoon lapsettomiinkaan perheisiin ystävillemme. Onpa kiva selittää että ”Tää on purrut ihmisiä, mutta tää on oikeesti kyllä ihan kiltti koira, kunhan et lähesty sitä, kun se on sohvalla.”

Mä tiedän, etten mä pysty enää viemään Nemiä mihinkään julkisiin paikkoihin, joissa voi olla lapsia, ilman että sydämeni alkaa lepattaa kauhusta. Koira myös vaistoaa tuollaisen, jonka jälkeen kierre on aivan varmasti valmis.

Kyllä se kai voisi täällä meillä kotona viettää onnellista elämää sohvannurkassa nukkuen ja metsälenkeillä kanssani käyden, mutta todennäköisesti ne olisivat ainoat asiat, mitä pystyttäisiin tekemään (kunhan ensin olen saanut unohdettua tapahtumat ja tosiasiat). Mutta, se ei olisi koiran elämää – eikä sellaista elämää, mitä minä haluan koiran kanssa viettää. Meille pitää saada voida tulla vieraita, aikuisia ja lapsia. Miten mä voisin sanoa ääneen: ”älkää koskeko siihen, se voi purra”? Tai entä jos jossain vaellusreissullamme Nemi kokee, että vastaan tullut mies, joka hyväntahtoisesti haluaisi silittää isoa koiraa, onkin sille uhka?
Yhteiset kesäviikonloput mökillä perheen kesken olisivat muisto vain.

Mä en myöskään voi uhrata perhettäni ja sukulaisuussuhteitani koiran vuoksi, jota he nyt – täysin oikeutetusti – vihaavat ja pelkäävät. Minä haluan nähdä kaukana toisilla paikkakunnilla asuvia isääni ja siskontyttöjäni.

Olen elämäni raskaimman päätöksen äärellä.

Voi rakas Nemi…

Tästä itkusta ei vaan tule loppua.