Johonkin se raja on vedettävä, ja Nemin kohdalla alkaa hittimittari huidella aika tapissaan. 😀

Nemin mielestä talvi on yleensä ollut ihan kiva asia; lumi on ihan superjuttu. Mutta jos lunta on metri ja Äiti meinaa pakottaa kerta toisensa jälkeen umpihankeen lenkille? Sellaiseen hankeen, jossa lunta on kylkiin asti ja eteneminen tapahtuu pakon edestä jänisloikkimalla? Ei-enää-niin-kivaa.

Mutta jos tähän lisätään vielä jatkuva, kova pakkanen?! “Noooooo waaaay, sys!”

 

Viime viikon puolella käytiin metsässä, ja saatiin raivata tuoreessa hangessa polut alusta lähtien itse. Minä tarvoin lumessa polviani myöten ja Nemi loikki koko raskaan lenkin hangessa. Oltiin molemmat tämän suorituksen jälkeen aika väsyneitä. Ja kaikki tämä työ vain, jotta seuraavana päivänä iski vuoden kovin talvimyräkkä ja pudotti taivaalta varmaan puoli metriä lisää lunta. Kun ulos taas tohdittiin mennä, oli vaivalla raivaamamme polku etäinen muisto vain. Hammasta purren otin ensimmäiset askeleet – lunta oli jo reiteen asti. Ei se mitään, mennään nyt vaan. Muutaman metrin matkan Nemi seurasi perässäni. Siis KYLLÄ, minun takanani, minun raivatessa meille tietä eteenpäin hangessa! 😀 Muutaman metrin lisää taivallettuani tajusin, että koira ei ole enää takanani. Käännyin, ja näin Nemin monen metrin päässä minusta seisomassa: etujalka surkeasti ilmassa, korvat antennina sivulle sojottaen, maailman epäuskoisin ilme kasvoillaan: “Sä. Et. Voi. Olla. Tosissasi.” Höpöhöpö, nyt mennään!, komensin koiraa liikkeelle – Nemi ei hievahtanutkaan. 😀 Itse asiassa se saattoi näyttää vielä vähän surkeammalta kuin aiemmin. Suostuin antamaan sille periksi, koska pakkasta oli lähemmäs kaksikymmentä astetta ja Nemillä oli ehkä hieman liian ohut takki yllään. Polun raivaaminen olisi ollut vähän turhan rankka puhde. Käännyin ympäri, ja Nemi oli jo salamana takaisin auratulla tieosuudella Hyvin onnellisen ja määrätietoisen oloisena, poistumassa mahdollisimman kauas umpihangesta. 😀

Kunnes sitten taas tänään. Pakkasta noin -13-15 astetta, lunta edelleen se samainen metri plus kaksi senttiä lisää, ja nyt vielä kaiken lisäksi veli siinä riesana riehumassa, repimässä korvista ja nutuuttamassa hankeen! Anna pienen koiran kaikki kestää! 

 

Äääk! Se hullu jahtaa ja sitten syö!

 

Muutamaa lumipesua (paitsi Dannyn aikaansaamia pyörittelyitä hangessa, että oksilta roikkuvien lumien niskaan putoamisia), märäksi lussutettuja ja sen jälkeen jäätyneitä korvia ja ehkä paria hileistä viiksikarvaa myöhemmin JA ainakin tuhatsata kilometriä pitkän lenkin loppupuolella, alkoi Nemi jo vähän ilmaista mielipidettään tästä talviulkoilun mielekkyydestä:

Tuossa on nyt jo niin priceless ilme, että tästä on ihan pakko laittaa perään suurennos:

…Jaaaa vielä kerran:

😀 😀 <3

 

…No, vaikka sitä Nemiä oikeasti aika paljon väsytti ja ihan selkeästi veetutti lumen ja pakkasen yliannostus, oli niillä mussukoilla oikeasti ihan hauskaakin. <3

 

Mitä Nemi sitten arvostaa?

Nemi antaa täydet pisteet tällä hetkellä, kun sisällä takassa loimuaa tuli, hänelle on asemoitu takan eteen oma sohva fleeceviltteineen ja tyynyineen. Jos nyt ihan kymppiplussasuoritukseen pyrittäisiin, saisi Hänen Prinsessatassuisuutensa päälle asemoida mielellään vielä toisen viltin, joka olisi jo valmiiksi lämmitetty. Ja ruoka! Ruoka tarjoiltaisiin heti, ja se tarjoiltaisiin tähän sohvalle, kiitos. Not much asked, thanks. <3

(Niin, sieltä takan edestä ne lämpöohjautuvat kissanpennutkin löytyvät ;))