Nemin blogissa olen muutaman kerran maininnut ensimmäisestä doggistani, Hertasta. Tänään taitaa olla sopiva hetki antaa palstatilaa Hertalle ja kertoa hänestä hieman lisää niille, jotka ovat hypänneet mukaan remmiin vasta Nemin myötä. Tänään on nimittäin kulunut päivälleen vuosi siitä, kun jouduin päästämään irti ensimmäisestä tanskandogistani.

 

Hertta, eli FI MVA Grande Gremin’s Amaranth (22.2.2009–18.4.2017), sininen tanskandoggityttö oli koira, jonka hankkimisesta olin haaveillut kaksitoista vuotta. Sain pitää hänet luonani kahdeksan vuotta ja kaksi kuukautta.

Herttaa on itse asiassa edelleen aika vaikea kuvailla. Toisaalta koira oli aivan ihana ja upea tyyppi, ja toisaalta koko ikänsä se osasi olla pieni pirulainen suloisessa sinisessä paketissa… Omaa tahtoa Hertalta löytyi, ja se oli kyllä kiistaton Herttakuningatar missä tahansa koiraporukassa se olikin. Me kasvoimme tiiviisti yhteen ja pari viimeistä vuotta me kuljimme yhdessä tietäen, että toinen pystyy jo ennakoimaan ja aavistamaan toisen reaktiot ja toimintatavat. Hertta opetti ja antoi meille niin paljon (kamala klisee, mutta se on toisaalta myös niin totta). Hertta ei todellakaan ollut helpoin mahdollinen koira varsinkaan ensimmäiseksi doggiksi, mutta yhteinen matka oli sitäkin opettavaisempi ja antoisampi. Ylä- ja alamäkineen ja seesteisine suorine polkuineen.

Hertan kanssa kävimme jonkin verran koiranäyttelyissä, vaikkei siitä ihan kirkkainta näyttelytähteä tullut… Suomen muotovalion arvon se kuitenkin saavutti, ja siitä olen iloinen ja ylpeä. Hertan kanssa ehkä nautinnollisin harrastus oli usean vuoden ajan vaellukset Suomen luonnossa. Hertta ehti elämänsä aikana kiertää 26 eri kansallis- tai luonnospuistoa ja noin 20 muuta luontokohdetta Salosta Enontekiölle asti. Olemme reissanneet yhdessä myös niin Ahvenanmaalla, Virossa kuin Norjassakin. Hertan oman retkirinkan esiin kaivaminen sai koiraan aina vauhtia; se niin tykkäsi meidän päiväreissuista (ja ehkä eniten taukopaikalle saavuttuamme esiin kaivetuista taukoherkuista – niitä piti aina olla :)).

 

Lemmenjoella Joenkielisen tunturissa vuonna 2015 ja Kuusamossa vuonna 2012

 

Ehkä kaikista eniten ikävä minulla on Hertan kanssa käytyjä Keskusteluja. Tyttö oli niin taitava Kuuntelemaan. Kun sille alkoi jutella tietyllä äänensävyllä, kaikki muu toiminta lakkasi ja se jäi korvat höröllä, silmät suurina katsomaan minua ja käänteli päätään tarkkaavaisena. Erityisesti tutut sanat (“ruoka”, “lenkille” tai “pitäisikö”) aiheuttivat oikein voimakkaita pään kallisteluja. Sehän myös osasi poimia nämä sanat myös toisten ihmisten kanssa keskustellessani: jos selitin vaikka Mikolle, että pitäisikö meidän lähteä ruokakauppaan, oli vieressäni tarkkana korvana oleva sininen Mummukka pää kenossa tekemässä päätöksiä illan toimintasuunnitelmista. <3

Valitettavasti Hertankin matkaa varjostivat sairaudet, selkärangassa. Hertan kohtalon sinetiksi muodostui kaularangasta löytynyt rappeuma, joka aiheutti kipua ja vaati säännöllistä ja jatkuvaa kipulääkitystä. Kipulääkitystä jatkettiin onnistunein tuloksin kolmisen vuotta, mutta kun viime vuoden keväänä tuli aiheelliseksi taas harkita kipulääkityksen määrän nostoa, tiesin, että edessä oli raskas päätös. Hertta vietti viimeisen päivänsä kulkemalla vielä kerran Valkmusan kansallispuiston pitkospuilla ja sen jälkeen auringonpaisteisella keväisellä omalla pihalla – olin niin onnellinen, että lumi oli ehtinyt sulaa, jotta Hertta pääsi vielä kellittelemään nurmikolle. Kevään ensikellimiset olivat sen mielestä aina ihan silkkaa parhautta. <3

Nyt tästä on kulunut vuosi. Ikävä muuttaa muotoaan, muttei katoa. Ei tästä ole kovin montaa päivää, kun tämä kuva ponnahti vastaan jostain kuvavirrasta, ja hetken sitä tuijoteltuani huomasin taas itkeväni:

Kuvasta kiitos Katjalle.
Kuva on otettu Saana-tunturin laelta, 1029 m korkeudesta, syyskuussa 2015. Vaikka Saanan laki katosi pilvimassaan jo 800 metrissä ja peitti huipun upeat maisemat, tuo reissu ja tuo nimenomainen hetki kuvaa otettaessa oli yhdeltä meidän hienoimmista yhteisistä retkistämme ikinä. Ihan jokainen ihminenkään ei kiipeä Saanan huipulle, saatika koira. Tanskandoggi. Kuuden vuoden iässä.

Eihän tätäkään nyt pysty itkemättä kirjoittamaan.

 

Hieman myöhemmin viime kesänä ostimme pihalle omenapuun taimen. Hertan tuhkat laitoimme puun juurelle sen kasvua vauhdittamaan. Hertan Oma Puu kasvaa nyt sen Omalla Pihalla.

Niin, pieni suuri siniseni. Rakas Mummukka. On ikävä. Nyt ja aina.