Esimerkki 1): Kuljemme Nemin kanssa hiekkatietä. Tien viereen rajoittuu pihan aidattu tontti, aidan ja tien välissä on vain pari, kolme metriä ja näkymää aika hyvin peittävä viherkasvusto. Nemi kulkee kanssani tiellä vapaana, kun aidalle syöksyy koira haukkuen. Nemi tietenkin katselee ja ihmettelee kiinnostuneena, mutta toteuttaa kehotustani jatkaa matkaa. Koira juoksee rinnallamme haukkuen koko aidan matkalta (noin 10-20 metriä). Nemi ohittaa pihan aivan loistavasti. Vapaana. Olen ylpeä.

Jos joku asia maailmassa voi olla vaikea opettaa koiralle, on se toisten koirien ohittaminen. (Toinen on muuten haukkumisen pois kitkeminen). Mikä ihme siinä voi koiran mielestä olla niin ihmeellistä, että vastaan tulee toinen koira? Enhän minäkään vouhkaa kieli pitkällä ilmaan hyppien, että TUOLTA TULEE TOINEN IHMINEN!! KATSO, SILLÄ ON PÄÄLLÄÄN VIOLETTI TAKKI!! VIOLETTI!!! LEIKITÄÄNKÖ?! En varmaan ollut pikkulapsenakaan tuollainen joka ikistä ohittamaani ihmistä kohtaan?

Toki ohitusten onnistumiseen vaikuttaa ihan yks yhteen ohitusharjoitusten määrä, ja vieläpä pentuaikana, kun oppiminen on koiralla suurinta – ilman toistoja ja ohjausta oikeaan tai väärään ei voi oppimista tapahtua.

Olen elänyt melkein koko ikäni maalaiskylissä taajama-alueilla, ja olen huomannut pari seikkaa, mitä tulee koiraohituksiin: a) ohituksia ei pääse koskaan harjoittelemaan silloin kun haluaisi, koska kylillä ei liiku ketään. Tiedän, että perus päivärytmini on täysin erilainen prime time -ulkoilijoiden kanssa, ja se on jo haaste sinänsä. Tilanne ei kuitenkaan muutu, vaikka vapaapäivinäkin yrittäisi lähteä metsästämään ohitusharjoituksia; ihmisiä, saati koiria ei näy missään, hyvä jos pari autoa ohi ajaa jossain vaiheessa. 2) Kaikilla muilla kyläläisten koirilla on ollut samainen ongelma, ja ne parit harvat ohitettavat koirat rähisevät meille hihnat kireinä.

Kuva lainattu netistä, ei liity tekstiin mitenkään

Olisiko vastaus koirien vapaana pitämisessä? Kaulaa kiristävä hihna antaa koiralle vääriä signaaleja tilanteen uhkaavuudesta. Kun siihen vielä yhdistetään Oman Ihmisen kiristyvä, takahampaita yhteen pureva ”EI!” ja hihnan epämukava nykäys niskassa, oppii koira nopeasti, että toisessa koirassa on jotain epäilyttävää. Ensi kerralla ollaan vielä aiemmin valppaana, ehkä jo sen murinan kera.

Tämä ongelma poistuu silloin, kun koirat saavat olla vapaana.

Kävin pari vuotta sitten Edinburghissa, Skotlannissa. Siellä olevissa puistoissa ja ulkoilualueilla kaikki koirat olivat vapaana ja kulkivat kuuliaisesti omistajiensa läheisyydessä. Koiraohitukset tehtiin ihan kuten kuuluukin – ei reaktiota. Sehän oli VAIN toinen koira!

Onko Suomen hillittömän tarkat ja tiukat säännöt koirien kytkettynä ulkoiluttamisesta tehneet koiristamme hihnakäyttäytymisen hirviöitä? Olisiko tilanne erilainen, jos koirat saisivat kulkea vapaammin ja puhua toisilleen omalla kohteliaalla kielellään, koiran kielellä?

(c) Mort Gerberg

 

 

 

Esimerkki 2): Olemme harjoittelemassa potkukelkan kanssa kulkemista. Hienon vieno alamäki, kelkka on päässyt juuri sujuvaan liukuun. Nemi hölkkää pitkällä narulla kelkan etuvasemmalla (ja jos mietit, niin ei vedä kelkkaa). Yhtäkkiä, oikealla puolellani, viereisen rivitalon pihaan ilmestyy mies ja isohko koira, joka on tulossa rähinällä päälle. Ihan hetken pohdin, että kuinkahan käy: nyt jos Nemi ei tottele, ja syöksyy kelkan editse koiran luo… Minä komennan napakasti ”MENNÄÄN!”, ja Nemi tyytyy vain katsomaan rähisevää koiraa samalla kun se jatkaa matkaansa eteenpäin minä ja kelkka rinnallaan. Ennen kuin huomaan, on rähinäkoira jäänyt kauas taakse, ja kelkkailumme jatkuu aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olen äärimmäisen ylpeä; potentiaalinen hasarditilanne sujui kuin luistellen vain. <3

Yllä olevan esimerkin onnistumisen selittää vauhti. Nopeasti ohi mennyt tilanne ei anna koiralle aikaa lähteä miettimään vaihtoehtoja, vaan ohitus tapahtuu kuin huomaamatta ohi juosten.

Ohitustilanteissa yhden vaikeuden luo tosiaan vauhti, joka yleensä on, no, hidas. Normaali tilannehan on se kävelyvauhti ja suora tie, jota pitkin lähestyy koirakko. Tuijottelua ehtii tehdä tovin jos toisenkin toista koiraa lähestyttäessä. Tähän viisaiden koirankouluttajien yksi ohje on ollut väistää ohitustilanteessa niin kauas vaikkapa pöpelikön puolelle, että koirasi pystyy tekemään ohituksen järkevästi. Ajatus kaunis, mutta on muuten hankala toteuttaa esimerkiksi joen ylittävällä sillalla – koska ainahan se ainoa ohitus tulee huonoimmassa mahdollisessa paikassa. Väistänkö siis autotielle vai hyppäämmekö jokeen?

Ne samaiset viisaat koirankouluttajat ovat sanoneet myös, että se tuijottelu pitää saada loppumaan ihan alkuunsa. Sitten lähdetäänkin keskustelemaan taas perusteista: katsekontakti, riittävän hyvä (nami)palkka, yhdistetään kontakti- tai ohitussana… Hei, nämähän meillä on jo? Mitäs sitten?

Mitenköhän koirien käyttäytymiseen peilaa se, että koiria on Suomessa oikeasti todella paljon – miten nämä reviiritietoiset laumaeläimet voivat sopeutua elämään kuin sillit sardiinipurkissa? Tässä kysymyksessä on pakko palata tähän maalaistaajaman ”missään ei o kettään” -näkemykseen. Kaupunkilaiskoirat näkevät toisia koiria lenkillä kyllästymiseen asti ja niiden ohittamisesta tulee silkkaa rutiinia. Useammin kaupunkilaiskoirat kävelevät hihnassa paremmin kuin maalaiskoirat (tästä minulla myös kokemusta parin vuoden asumisen verran Helsingissä). Sopeutuvaisena ja Omaa Ihmistään Palvovana laumaeläimenä lauma koiria ahtautuu sujuvasti sardiinipurkkiin. Vaikka takapuoli edellä, jos Mama niin pyytää. Eli reviiriasiassa, ainakin kaupunkilaiskoirat, osaavat joustaa. Lopputulos on kiinni koiran perimästä ja hihnan toisesta päästä, sekä näiden vuorovaikutuksesta. Mutta hei, tuohan pitäisi päteä myös maalaiskoiriin!

Miten se ohitusten harjoittelu voi sitten olla niin vaikeaa? Eivätkö ihmiset osaakaan lukea koiriaan tai puhua koiraa? Eivätkö heidän tavattoman fiksut ja älykkäät koiransa sittenkään puhu ihmistä?

 

 

 

Esimerkki 3): Kuljemme jalkakäytävää, kun jo kaukaa näen vastaan tulevan pariskunnan pienen koiran kanssa. Hetken kuluttua myös Nemi huomaa tulijat, hidastaa omaa vauhtiaan, hörökorvat ovat tanassa. Tuijottelu jatkuu, koirani kuulokorvat katoavat. En saa katkaistua tuijottelua millään, en edes nameilla. Sen aikeet ovat ystävällisiä, mutta ne ovat liian vauhdikkaita – ja ei-sallittuja. Kohdalle tullessa vastaantuleva koira tekee yllätyshypyn, ja Nemi karahtaa takajaloille ja yrittää hypätä koiran luo. Seuraavan kahden sekunnin sisään mahtuu minun epätoivoinen yritys pysyä pystyssä, saada pidettyä koirani hallinnassa, parantaa otetta koirastani, samalla kun Nemi onnistuu olemaan yhtäaikaisesti edessä, takana, jalkoihini sotkeutuneena, Joka Paikassa, melkein kampaten minut. Kunnon häröpallo. Ohi päästiin, mutta suoritus oli kaukana tyylikkäästä. Ihmiset saattoivat jäädä miettimään, että miksi tyttö ottaa itselleen niin ison koiran, ettei saa pidettyä sitä hallinnassa.

Ohituksia helpottamaan on tehty erilaisia välineitä. Esimerkiksi kuonopanta on mielestäni ihan toimiva vaihtoehto, jos koiran hallinta rupeaa oikeasti karkaamaan käsistä. Ideaalissa tilanteessa epätoivottu käytös saadaan kitkettyä koulutusvälineen avulla pois nopeasti, tilalle on saatu opetettua oikea toimintamalli ja koulutuskäyttöön tarkoitettu panta vaihtuu taas sieviin ja suloisiin blingbling-pantoihin. Niihin, joita tuli ostettua pentuhuumassa varastoon odottamaan, että koiranpentu kasvaa isommaksi. Mutta todellisuus tuntuu olevan toinen. Kuonopanta jää vakiokäyttöön, ja blingblingit jäävät pölyttymään kaappiin.

Me kuljemme edelleen ja toistaiseksi puolikiristävällä pannalla. Sen kanssa koiran hallinta on suhteellisen helppoa. Kuitenkin, tallessa on vielä edelliselle doggille hankittu kuonopanta, joka ostettiin tismalleen samojen ohitusihmetysten vuoksi varmaan tismalleen samassa iässä. Opinko sen koiran kanssa ohituksista mitään? Ilmeisesti en ainakaan riittävästi, kun näitä asioita täällä edelleen pohdin. Niin, ja varo vaan Nemi – en epäröi ottaa kuonopantaa käyttöön, jos tilanne sitä vaatii!

Suomeenkin on myös pari vuotta sitten rantautunut käytäntö keltaisesta varoitusväristä toisille koiranulkoiluttajille. Esimerkiksi pienen keltaisen nauhanpätkän taluttimessa pitäisi kertoa muille liikkujille, että tälle koirakolle pitää antaa tilaa eikä heitä sovi lähestyä, ainakaan kysymättä asiasta. Syitä voi olla monia: koira saattaa harjoitella ohituksia, se voi olla aggressiivinen, tai yhtä hyvin ujo tai todella pelokas. Se voi olla toipilaskoira tai sairas. Muiden ulkoilijoiden tulisi kunnioittaa keltaista varoitusmerkkiä talutushihnassa. Idea on tässä mielestäni aivan loistava, mutta valitettavasti tämän keltaisen varoitusvärin käyttöönotto tulee olemaan hyvin hidasta. Menee vuosia ja vuosia, ennen kuin edes osa koiranulkoiluttajista oppii tämän. Puhumattakaan sitten muista ulkoilijoista, kuten lapset ja muut koirattomat ihmiset, jotka haluavat tulla paijaamaan söpöä Sesseä. Toivottavasti tämä varoitusvärikäytäntö iskostuu ihmisille nopeammin, kuin tämä minun pessimistinen ennusteeni epäilee. Tekstin kirjoitettuani ja kuvamateriaalia etsiessäni löytyi näkemykseni mukaisia uutisiakin.

Lisää keltaisesta nauhasta suomeksi löytää netistä hakusanalla Anna tilaa keltaiselle ja englanniksi esimerkiksi hakusanoilla Yellow dog ribbon.

 

 

 

Esimerkit 4-100): Kuljemme jalkakäytävää, kun vastaan tulee nainen koiran kanssa. Nemi huomaa välittömästi tulijat, hidastaa omaa vauhtiaan ja höristää korvansa. Tuijottelu jatkuu, koiran korvat katoavat… Hei, tämähän oli ihan silkka toisinto! Voit lukea yllätyksellisen lopun uudestaan edellisestä esimerkistä.

Tietenkin pitää muistaa, että minä puhun vuoden ikäisestä pennusta. Tokikin tämä on jätti-iso pentu. On aivan eri asia taluttaa hihnassa 15-kiloista kuin 55-kiloista vuosikasta kakaraa, vaikka molemmilta tismalleen samoja asioita vaadittaisiinkin ohituksissa. Fyysisesti niiden hallintaa ei vaan voi verrata, piste. Koirani on vasta pieni pentu, voisin toivoa ja odottaa että parin vuoden päästä ohitukset tehtäisiin jo ihan hyvin. Mutta kuinka monta asiaa ehdin pilata omalla käytökselläni ennen sitä? Neuvojen ja koirankoulutusvinkkien suossa on mahdollisuus valita vääriä ratkaisuja. Kuka kouluttaisi minua tekemään oikein, jotta osaan ohjata koiranpentuani toimimaan oikein tämän haastavan ikävaiheen yli?

Tässä kohtaa päällimmäinen näkemykseni itselleni olisi antaa koiralle ja itselleni aikaa.
Kulkiko edellinen doggini lopun ikäänsä siinä kuonopannassa? Ei toki.
Niinpä. 🙂

Toki ne koiran hölmöilyt pitää kieltää (rajojen opettaminen!), mutta kullekin koiralle sopivalla voimakkuudella, ja itse pitää palautua ohitustilanteista heti, jos kierroslukemat lähtivät itselläkin nousuun. Pysy siis rauhallisena. Pitäisi myös luottaa siihen, että ohitukset helpottuvat tästä koiran kartuttaessa ikää; muista nyt vaan, että se on yli-innokas 55-kiloinen vauva!

Kysytään nyt kuitenkin. Olisiko jakaa vinkkejä? Ruvetaanko me siirtymään nyt kuitenkin vaan sinne ojanpohjalle, tehdään katsekontaktiharjoitteita ja annetaan toisten mennä ohi, ennen kuin oma matka jatkuu? Ruvetaanko me ajamaan joka ilta naapurikaupunkiin hihnalenkeille, jotta mekin saataisiin niitä ohitusharjoituksia tylsistymiseen asti? Teettäisinkö itselleni kirkkaankeltaisen takin tai paidan, johon painatan eteen tekstin ”Antakaa meille tietä!” ja taakse ”Anteeksi! Se on tosiaan vielä pentu!”

Olisiko muita vinkkejä?  Tulisiko joku kouluttamaan minua?
Varmaan ensimmäinen yhteydenotto sisältäisi kehoituksen stressata ja ylianalysoida tätä tilannetta vähän vähemmän. Ja hän olisi aivan oikeassa. 🙂 Toisaalta, näin saatiin aikaan yksi, toivottavasti ajatuksia herättävä blogipostaus 😉