Normaali arkiaamu. Istun koneella kahvikupin kera lukemassa uutisia (tai ehkä selaamassa Instaa, kuka niitä nyt muistaa). Olohuoneesta kuuluu aivan hentoisen pientä kolinaa ja sen jälkeen tasaista pientä natinaa. Äänet ovat todella vaimeita – niin hiljaisia, ettei niitä olisi välttämättä kuullut lainkaan, joten ensin en edes reagoinut niihin. Ehkä kahvi alkaa vaikuttaa viiveellä, tai jokin vaisto herää. Ehkä se on se lapsiperheillekin tuttu vaisto: nyt on liian hiljaista, tai tuo ääni ei kuulosta oikealta.

Nousen ylös, kävelen olohuoneen nurkalle. Hieraisen silmiäni, näky ällistyttää. Teen salamannopean päätöksen: syöksynkö koiran luo pelastamaan tilanteen, samalla välttääkseni väistämättömän eläinlääkärikäynnin, vai olisinko nopea ja ehtisin hakea puhelimeni ennen kuin koira ehtii syödä sen. Teen päätökseni ja peruutan hiljaa mutta nopeasti pois: mä haen kännykän ihan tosi-tosi nopeasti, tästä on PAKKO saada kuva!! Löydän puhelimen, ja takaisin palatessani rukoilen mielessäni: ole nyt kiltti ja pysy vielä hetki juuri noin. Älä liiku, yhtään. Ennen kaikkea: älä vain nyt nielaise…!

Se oli silikoninen LED-valo, jonka olin edellisiltana unohtanut siihen sohvapöydälle. Aiemmin kuulemani kolinan aiheutti valon omatoiminen noutaminen pöydältä. Valoon tutustumisesta lähti ihana natina, ja tutustuessaan uuteen valoon Nemi oli onnistunut puraisemalla laittamaan sen päälle.

Niin. Siinä hän makasi, ihan hiljaa paikallaan, hännänkärki kevyesti heiluen, vilkkuvalo suussaan vilkkuen. Katsoi minua pyörein silmin ja korvat hörössä: “Katso äiti, minkä mä löysin! Tämä on ihana! Saanko mä pitää sen? Mä pidän siitä tosi hyvää huolta! Sen nimi on Täplä!”

…Elämää koiranpennun kanssa. 🙂