Lauantaipäivä ilman suurempia suunnitelmia? Päivä oli ehtinyt iltapäivän puolelle, kun me vielä päätettiin tehdä jotain kivaa ja hurautettiin autolla Valkmusan kansallispuiston porteille pienelle päiväkäpsylle. Huomionarvoista tässä on se, että a) kevät on niin pitkällä, että voit vielä iltapäivän puolellakin tehdä ekstempore -lähdön ja b) että lähin kansallispuisto on käytännössä ihan vieressä. <3
Venlalla piti kiirettä: polku oli nyt niin täynnä hajuja, että pieni koira ei meinannut ehtiä kaikkea sitä määrää tutkimaan, kun minä jo hoputtelin jatkamaan matkaa (toim. huom., jos Venla olisi saanut nuuhkutella kaikki hajut ja juuri niin pitkään kuin olisi halunnut, oltaisiin me oltu reissun päällä varmaan vielä seuraavana aamunakin!). Pitkospuilla neiti kävelee hyvin varmasti – aina sen aikaa kun malttaa, sillä hajut (ja ilmeisesti ihana, pehmoinen ja märkä suo) houkuttivat pois pitkoksilta hyvin säännöllisesti. Mutta tosiaan, ei mitään ongelmaa huojuvien, epätasapainossa olevien pitkostenkaan kanssa.
Sitten saavuttiin lintutornille. Edellisellä käynnillään vauva-Venla sai harjoitella näitä portaita vain parin askelman verran, mutta tällä kertaa Vee saisi kavuta korkeat ja jyrkät portaat. Pyysin sen portaille, ja Vee lähti kapuamaan portaita varmoin askelin (taitavasti, mutta toki aika vauhdilla). Puolessa välissä portaita sille iski “…o-ou.”. Venla olisi halunnut pakittaa, mutta minä olin tiiviisti koiran takana estämässä peruuttamisen. Seuraavaksi koira istui (kyllä, jyrkille portaille ylöspäin mennessä!). Sitten se ilmeisesti tuumasi, että jaha, ei kai tässä sitten ole vaihtoehtoja kuin jatkaa matkaa. Koira löysi askeleensa ja kapusi keveästi ylös asti. Niin, muuten; tuo tuumailutauko kesti kaikkinensa noin viisi sekuntia, eli aika nopeaa ja näppärää ongelmanratkaisukykyä kakaralta. <3
Alaspäin suunnatessamme teimme suuren suunnitelman, jossa Mikko pitää perää ja estää Venlaa pakittamasta, samalla kun minä olen koiran edessä ja houkuttelen sitä tulemaan portaat alas (sillä joka ikinen maailman koira voi todistaa: ylös on tosi helppo, mutta se alaspäin tuleminen onkin sitten ihan oma juttunsa). Vaan väärinpä arvasin: parin ekan portaan jälkeen sain tehdä Venlalle tilaa, joka painatti menemään portaat alas tasaisen varmalla askeleella. Taitava!
Ja kun tämä homma kerta nyt osattiin, niin otettiin sitten vielä toiseen kertaan valokuvausta varten. 🙂
Lintutorniin kapuamisen lisäksi Venla sai harjoitella pitkospuilla minun takana kävelyä käskyn alaisena. Se hoksasi jutun juonen aika nopeasti – tai ainakin sen, että kävelemällä takanani on namitarjoilu jatkuvaa. Ja koska Venla ei eritysesti kieltäydy nameista, niin se myös hoksasi aika nopeasti tarjota itsekin tätä uutta temppua. Omaehtoista oppimista parhaillaan!
Hyväntuulinen lenkki, josta saatiin lisäksi aikas ihania kuvia muistoksi. <3
