Tänään ollaan nautittu kesäisen kuumasta keväpäivästä pihalla, puutarhahommia tehden. Ihan superpäivä. Tilaan tällaisen sään koko kesäksi, kiitos. 🙂
Mutta juu, näin lauantai-iltana on vallan mainio päivä muistella viikko sitten lauantaina kuljettua lenkkiä Kukuljärvellä.
Ystävät Juhana ja Mari innostivat meitä pienelle päiväreissulle kanssaan, eikä meitä ollut mitenkään kovin vaikea olla saamatta mukaan. Venla on pikkupentuna käynyt kerran harjoittelemassa Kukuljärven laavupaikalla makkaranpaistelua, mutta en ole ihan varma, miten paljon tuommoinen 10-viikkoinen nassikka käynnistään oikeasti muistaa… (kuvat otettu 12.7.2020) <3
Eli, reissun päälle siis. Ja Venla sai ottaa harjoituksen vuoksi oman Ruffwearin rinkkansa selkään (erittäin kevyesti varusteltuna), jotta pääsisi opettelemaan tällaisen kanssa kulkemista.
Venla kulkikin rinkan kanssa ihan kohtuullisen nätisti. Tosin, sillä oli aika paljon vauhtia, mistä johtuen minä ja Venla menimme joukon kärjessä ja aina aika ajoin saatiin jäädä odottelemaan, että ilman vetoapua kävelevä kolmikko perässämme saa meidät kiinni.
Aika alkuvaiheessa matkaa, pitkospuiden ja polun risteämässä, kuulin läheltä koiran haukkua. Pian huomasin useamman bordercollien lauman juoksevan tiellä keskenään, tulossa ikään kuin kohti meitä. Pysähdyin odottamaan että ihmiset kytkisivät koiransa, mutta jossain koiriensa perässä kulkeva omistajajoukkio ei havainnut meitä eikä koiraani. Kerran sitten siinä, aikani odoteltuani, hihkaisin ääneen että “ottaisitteko kiinni?” …voi sitä epämääräisen kuoron kakofoniaa, kun neljä naista alkoi yhtäaikaisesti kiljua ja karjua ja komentaa koiriaan luokseen. Minua lähinnä huvitti, ja Venlankin tyytyi katselemaan tilannetta paikaltaan ihan hiljaa. Tämän koiraporukan kanssa ohitimme toisemme vuorotellen useammankin kerran (loppumatkan koiralauma kulki kytkettynä), ja ihan paria muuta yksittäistä ulkoilijaa lukuunottamatta muita ei nähtykään.
Vaikka Venla periaatteessa ihan kivasti pääasian matkasta kävelikin, oli tosiaan sen menohalut aika kovat ja jouduin hillitsemään jatkuvasti sen vauhtia ja nykäisyjä vaihtelevassa maastossa. Hihnanmitan edellä kulkeva duracell-pupu on hyvä vetoapu ylämäissä, mutta huono kirittäjä kivikkoisilla poluilla ja jyrkissä alamäissä. Lisäksi oman bonuksensa kulkemiseen toivat edelleen hyvinkin lumiset sekä paikoin jopa jäiset polut ja pitkospuut. Hihnanmitan päästä huudellut toimintaohjeet toistuivat koiralle käskysanojen muodossa lukemattomia kertoja päivän aikana.
Laavulla. Saisinko eväitä, kiitos?
Kun lenkki tuo Kukuljärven rantaan, ollaan koko taipaleesta noin puolessa välissä, ja polku muuttuu hyvin kapoiseksi, poukkoilevaksi ja kiviseksi ennen saapumistaan laavulle. Voin sanoa, että tuo polkupätkä oli melko uuvuttava osio koirakakaran kanssa, joka ei vielä(kään) muista ja malta kuunnella niitä ohjeita ja komentoja esimerkiksi vauhdin, suunnan ja loikkien pituuden suhteen, joita riippakivi (=ihminen) siellä hihnan toisessa päässä yrittää kertoa. Nälkä ja väsymys ja armoton hiki uhkasivat hiipiä takin alle, joten taukohetki tuli hyvään paikkaan. Valitettavasti tauon ajaksi osui päivän ainoa erittäin kylmä ja tuulinen hetki, ja pari vesipisaraakin ripsahteli taivaalta. Kun tulentekopaikka oli jo varattu, me värjöttelimme isojen kivien suojassa. Tauko jätettiin siis suhteellisen lyhyeksi, ja matka sai jatkua. (Venlan pika-akut oli ladattu tällä välillä jo moneen kertaan).
Haukkavuorelle nousuun sitä energiaa taas tarvittiinkin, sillä se oli luvassa piakkoin laavulta poistumisen jälkeen:
Päällimmäisenä Kukuljärven kierroksesta Venlan kanssa mieleen jäänyt fiilis on …Venlamainen vauhdikkuus. Suurimman osan matkasta se jaksoi vain naurattaa (“ota huumorin kannalta, ne sanovat”), mutta jossain kohtaa saattoi lipsahtaa myös ärräpäiden puolelle. Pahoittelen matkaseuraani sekä lähialueen lintuja ja muita eläväisiä, joiden korville ne ärräpäät ei oltu tarkoitettu.
Hyvä retkikoira siitä tulee. Erittäin hyvä. Katsellaan parin vuoden päästä. <3
Kävelyyn käytetty aika oli hieman yli kolme tuntia ja matkaa kertyi 8,8 kilometriä. Ja hei, parkkipaikalle saapuessamme pääsin toteamaan, että nyt Venla on ensimmäistä kertaa väsynyt ihan vaan kävellyn lenkin päätteeksi! 😉 Haamuaika koiran väsytykseen on nyt siis kolme tuntia ja/tai 8 kilometriä. Että repikää siitä. 😀
(Edit: muutamaa päivää myöhemmin käytiin Heidin kanssa hihnalenkillä, ajatuksena saada Venla väsytettyä lenkkeilemällä. 1:50 h ja 9,4 km. Ja hetkeä myöhemmin koiranäyttelytreeneissä se edelleen jaksoi hillua hihnan päässä – mutta toisaalta, se teki sitä huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Eli uusi haamuraja lienee 1:50 h).
Kiitos Juhana ja Mari, ehkäpä lähdette vielä meidän kanssa joskus uudestaankin?