Aurinkoista sunnuntaita! 🙂 Venla täyttää tänään kaiketi nyt sitten 10 kuukautta. “Kaiketi” sen takia, että virallisestihan se olisi kuun 30. päivä, mutta helmikuussa ei ole päiviä kuin kaksikymmentäkahdeksan… eli tänään on kuun viimeinen, niin olkoon se nyt sitten yhtä kuin kk-merkkipäivä!
Viikonlopun auringonpaisteessa saatiin otettua samalla 10 kk -kuvat, koeta nyt näistä sitten valita vain yhtä suosikkia?!
Covid-19 -koronataudin toinen, vai onko jo kolmas, aalto koettelee ympärillä. Meidän perheemme (sisarukset perheineen sekä meidän molempien vanhemmat) ovat säästyneet taudilta, ja toivotaan että tilanne jatkuu yhä yhtä hyvänä.
Yhtenä hintana maksettavana tässä on ollut, ettemme ole päässeet tapaamaan vanhempiamme, nyt jo vuoden kestäneessä koronakurimuksessa kuin satunnaisia kertoja. Venlan Mummi ja Ukki asuvat tässä lähellä, heitä ollaan voitu tavata hieman useammin (siltikin edelleen hyvin satunnaisesti) ulkosalla turvaväleistä huolehtien. Mutta toiset (iso)vanhemmat, Mami ja Pappa… koska välimatkaa on selkeästi enemmän, – ajoaika reilu 2 tuntia suuntaansa, – ei olla oikein koko talvena päästy heitä tapaamaan. Viimeksi erittäin pikaisella visiitillä marraskuun puolella.
Nyt ikävä pääsi kasvamaan liian isoksi, oli pakko päästä tapaamaan vanhempiani. Hetki oli juuri nyt suotuisa: tautitilanne on asuinpaikkakunnillamme siedettävä, olemme Mikon kanssa huolehtineet parhaan kykymme mukaan koronanvastustustoimista ja kun kaikki ovat tunteneet vointinsa terveiksi, lähdettiin me viikonloppuvisiitille Venlan Mamin ja Papan luo.
Meidät otettiin ilolla vastaan, ja Venla ei tiennyt, miten päin sen pitäisi revetä, kun olisi pitänyt saada tervehdittyä sekä Mami että Pappa JA saada tutkittua koko talo ja pihamaa yhtä aikaa. Venlalle viikonloppu olikin aika touhuntäyteinen: koko ajan piti assisteerata Pappaa, milloin pihahommissa tai kalansavustuksessa tai sisällä kukkien kastelussa, ja auttaa Mamia keittiössä ruoanlaitossa tai TV:n katselussa, tai seurata pihan ohi menevän hiihtoladun hiihtäjiä tai toisella puolella pihaa ohi kulkevia koiria. Ja kaivaa pihalle lumeen kuoppia, tai tutkia lintujenruokintapaikkaa… Myös lenkillä käydessä nenä kävi – tienlaidat olivat täynnä hajuja uusista koirista. Ja alla olevissa kuvissa suoritetaan myös ilmeisen jännittävää lintubongausta. Kevätaurinkoinen sää oli houkutellut muitakin koiranulkoiluttajia: ohitukset menivät pääsääntöisesti hyvin, mutta hieman vaihdellen namien kanssa houkutellusta esimerkillisestä ohituksesta aina paikallaan tehtyihin lennokkaisiin kenguruloikkiin.
Minun täytyy sanoa, että olen aivan äärimmäisen ylpeä ja onnellinen isäni puolesta. Hän suhtautuu Venlaan täysin avoimesti ja puhtaalla luottamuksella. Jo kesällä, kun Venla oli pieni pentu, oli nähtävissä että isäni otti koiraan kontaktia varauksetta, eikä näyttänyt epäilyn merkkejä Venlaa kohtaan. Niin oli myös nyt, vaikka kyseessä alkoi olla jo hyvinkin isokokoinen koira: Heti saapumishetkestämme alkaen isä silitteli ja pyöritteli Venlaa, pyysi sitä luokseen (ja sohvalle päikkärikaveriksi), sekä ulos puuhailemaan seurakseen. Ja tosiaan; koronan vuoksi tutustumiskertoja ei ole päässyt kertymään liiaksi…
Ja kuten ehkä jo tiedättekin, Venlan lähestystyminen EI ole hienovaraista – vaikkakin hyvin rakkaudentäyteistä, mutta ei hienovaraista. Venla ei kauheasti kysele, saako se tulla pussaamaan sun naamaa, koska se todellakin tekee sen. Ja jatkuvasti. Häntä armottomasti vispaten.
Mietin, että isälleni olisi hyvin voinut jäädä jotain alitajuisia pelkoreaktioita. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että edellisen kerran, kun hänen kasvojensa korkeudella on ollut tanskandoggin pää, on se tanskandoggi purrut häntä. Olisi ollut ihan mahdollista, että isältäni olisi tullut jokin vaistomainen reaktio väistää tai torjua koiran lähestyminen, vaikka hän miten olisi kuvitellut pystyvänsä siihen.
Mutta luojan kiitos ei. Isäni suhtautui täysin avoimesti, varauksetta ja luottamuksella Venlan kokonaisvaltaiseen läheisyyskontaktiin. Ainoa, mitä isäni väisteli, oli Venlan märkä kieli korvassa ja silmälaseissa.
Olen niin ylpeä ja onnellinen heistä.
Sanon vai yhden asian: Kiitos.
