Nyt tulee teksti, jota olen kirjoittanut pitkään. Punainen lanka saattaa katketa – pahoittelen siis tajunnanvirtaa, mutta ajatukset ja tunteet ovat todellisia, joten paikoitellen ehkä myös sekavia.

Nemin poismenosta on nyt kolme kuukautta.

Ei ole kulunut päivääkään, etten olisi miettinyt ja kaivannut tyttöä. En itke enää joka päivä, mutta tiedän, että seuraava vuosi tulee sisältämään järjestäen tilanteita ja hetkiä, jotka joudun kohtaamaan ensimmäistä kertaa ilman Nemiä. Itkua tulee olemaan vielä paljon. Kuten esimerkiksi ihan vasta viime viikolla, kun romahdin itkuun aivan kesken lenkin, keskellä hiekkatietä, aivan asuintalojen edessä. Vain, koska muisto ja ajatus Nemistä, jonka nyt pitäisi juosta mukanamme tuossa hiekkatiellä eikä olekaan siinä, oli liikaa.

Tässä on ollut jo parempia jaksoja oman jaksamiseni suhteen, mutta ihan viime aikoina olen kaivannut Nemiä niin kovasti, että olen saattanut ratketa itkuun täysin käsittämättömissä tilanteissa ja paikoissa (auton ratissa on yksi vähän vaarallinen esimerkki). Minulla on niin ikävä Nemin lämpöistä nenää hengittämässä kasvojani vasten, ja mustan tassun kevyttä läimäytystä syliini, ja tyytyväistä yninää sohvan nurkasta mukavan ja touhukkaan päivän päätteeksi. Ikävä on niin kova, että se kirjaimellisesti repii rintaa.

Elän ja olen tällä hetkellä siinä vaiheessa, että pystyn kertomaan Nemistä ja pystyn jopa katsomaan hänen kuvia, mutta en pysty ajattelemaan häntä yhtään ja tai syventymään Nemin kuviin laisinkaan. Kyyneleet kihoavat silmiin välittömästi ja pala nousee kurkkuun.

En edelleenkään kadu päätöstäni päästää irti Nemistä. Syyt ja perustelut olen listannut silloin vuoden vaihteessa omaan postaukseensa (linkki), ja seison edelleen tämän näkemykseni takana. Mutta helvetti, että se on sattunut.

En oikeastaan edes muista alkuvuoden viikoista juuri mitään. Koko ajanjakso on sumuista. Mutta sen voin sanoa, etten voi ehkä kylliksi kiittää ympärilläni olleita, minua tukeneita ihmisiä. Isäni ja äitini ovat olleet tukena ja aivan kuten siskonikin, ovat soitelleet ja kyselleet, miten jaksan. Rakkaat Niina ja Katja ovat joutuneet saamaan oman osansa tunteenpurkauksistani (kiitos tuestanne <3). Rakas Heidi on ollut tuki ja turva ja järjen ääni ja myötäeläjä ja vaikka mitä tässä kaiken tunneskaalan vuoristoradan koukeroissa. Nemin Mummi ja Ukki ovat olleet läsnä ja antaneet oman tukensa (kiitos, ihanat). Kiitos Anna superkauniista taulusta, sitä silitän ohi kävellessäni. Ja anteeksi, jos nyt unohdin mainita jonkun, lisään sinut aivan varmasti, jos tulet myöhemmin mieleeni. …Ja sitten on Mikko. Ilman Mikkoa en olisi selvinnyt tästä kaikesta. Mikko on se, joka noussut yöllä puristamaan minua halausotteessa vakuuttaen pitävänsä minut kasassa, kun olen saanut yöllisen, hysteerisen paniikki-itkukohtauksen.

Kun me Mikon kanssa istuimme sylikkäin kotona ja itkimme koiran poislähtöä, yhteinen suru myös lähensi meitä ja muistutti siitä, mikä on tärkeää. Se, että toinen on tässä vieressä Juuri Nyt.

Kun Nemi lähti, keskustelimme tietenkin, miten tästä eteenpäin. Minä sanoin, että mitään nopealla päätöksellä hankittua ”laastaripentua” ei tule. Olin niin surullinen, että hetkittäin olin ihan varma, että mitään koiraa ei enää koskaan tule tulemaan. Säästyypähän rahaakin ja välttyy jatkossa näiltä sydänsuruilta. Olin vihainen. Helvettiin koko koiratouhu. …No, ehkä oli jotenkin arvattavissa, että olisin valehdellut itselleni, jos olisin väittänyt, ettei meille tule enää koiraa ikinä. Tämä on ollut mulle elämäntapa – harrastus, elämänmittainen ura ja ammatti, tapa elää ja hengittää. Ei niitä koirankarvoja niin helposti saa pois pestyä omasta persoonastaan.

Niinpä, Nemin lähdettyä, minä jouduin pakkaamaan pois kaikki koiratavarat: roskiin, säilytykseen ja myyntiin. Pesin kaikki koiran takit, myyntiin menevät lelut sekä kaikki taluttimet, pannat ja valjaat. Pyykkäsin ja lajittelin tavaroita, hinkkasin epätoivon vimmalla kuolatahroja pois seiniltä muistuttamasta koirasta. Ja tätä kaikkea tehdessäni itkin katkeraa itkua.

En tule milloinkaan unohtamaan, miten Mikko istui keittiön pöydän ääressä ja katsoi tyhjiötä täyttävää tekemistäni, ja totesi: ”Kaikista kamalinta tässä on katsoa, kuinka sä hautaat sun harrastuksen ja elämäntavan. Sitten kun sä löydät sopivan pennun, niin sellainen saa meille tulla.”

 On edes vaikea pukea sanoiksi, miten valtavan iso merkitys noilla sanoilla oli minulle. Minä olen ollut se, joka on tuonut koirat ja muutkin lemmikit Mikon elämään. No, tämä oli hänellä tiedossa silloin neljätoista vuotta sitten: ”Jos haluat mun kanssa seurustella, mukana tulee olemaan nyt ja aina isoja koiria. Se on valittava, joko-tai.” Sen jälkeen, hän on joutunut sopeutumaan aina likaiseen ja karvaiseen kotiin; aamuihin, päiviin, iltoihin, viikonloppuihin ja lomiin, jotka täyttyvät erilaisten koiriin liittyvien harrasteiden parissa ja aina silloin tällöin kulmahampaiden tuhoamiin tavaroihin, tai kuralle menneen mahan aiheuttamiin siivoamisiin.

Mutta Mikkokin on aina rakastanut paljon näitä meidän karvalapsia, ja halusi tai ei, hänkin on tainnut kasvaa niiden kanssa yhteiseen elämään. Ainakin vähän. Vähintäänkin hän on oppinut tietämään, miten tärkeää se on minulle. Ja tästä syystä, nuo sanat merkitsivät minulle käsittämättömän paljon. (Olet kaikista rakkain, Mikko! <3)

Kuluneet kolme kuukautta ovat olleet tyhjiön täyttämistä. Olen huomannut, etten juuri nyt osaa elää tätä todellista, käsillä olevaa hetkeä: joko mietin ja kaipaan aikaa taaksepäin, tai elän odottavassa, ”sitten, kun…” -kuplassa. En vaan tosiaankaan tiedä, mikä se on, mitä kuvittelen odottavani. Olo on ja ollut kuin olisin pienessä kiikkerässä veneessä, tuuliajolla öisellä merellä, eikä majakan valoa näy. Päivät valuvat eteenpäin.

Aika synkkää maalailua? Joo, mutta valitettavasti totta. Tämä alkuvuosi on ollut aika… vaikea. Ehkä tässä kevättä kohden nyt alkaa helpottaa. (Ja kyllä, jotkut asiat eivät oikene itsestään tai ”kevättä kohden”. Joskus rikki menneet asiat eivät korjaudu itsekseen, vaan ne pitää korjata. Minä olen tällä hetkellä “under construction”).

Ja kun en vieläkään ole päässyt perille siitä, miksi tämä kaikki paska on pitänyt tapahtua, ja mitä minun on ollut tarkoitus oppia tästä kaikesta? Päällimmäisenä kysymyksenä tässä pitkin alkuvuotta olen päässyt kysymään MIKSI. Vastausta en ole löytänyt. Ehkä sitten, kun näihin vastauksen saan tai opin syyt ymmärtämään, olen viisas. Tai ainakin tosi vanha HAH! Sitä odotellessa. Ja parempaa kevättä.

Ehkä ensi kerralla vähän positiivisempi postaus, jonka aiheena kenties kehräävät ja lämpöä ja rakkautta tuovat söpöt kissamme – tai sitten jotain kivaa ulkoiluun liittyvää.

Ps. käy lukemassa vielä kommentteihin lisäämäni tekstipätkä (lainattu netistä, kirjoittaja tuntematon).