Pakko tunnustaa: minä taidan kärsiä jonkinasteisesta taipumuksesta syysmasikseen, ja tämä oireilu tuntuu pahenevan vuosi vuodelta.
Kuluneen vuoden kesä oli kaunis, lämmin, muisto- ja tapahtumarikas ja ihan kertakaikkisen ihana. KESÄ. Muistan myös elokuun ensimmäisten syksyä enteilevien kalseiden aamu-usvien aiheuttaneen ahdistusta ja painetta rinnassa. Paikoitellen ihan pelotti, miten tulisin selviämään tästä syksystä ja pimeästä. Enkä vieläkään tässä marraskuun puolessa välissä ole ihan varma, miten se tapahtuu.
Tänä aamuna oli mahdollisuus lähteä valoisan aikaan lenkille. Hengittelemään kuivaa ilmaa. Katsomaan ja kuuntelemaan luontoa. Aamu oli itse asiassa jopa kaunis. Syksyn kaunein päivä, etten väittäisi.
Nemi nautti metsälenkistä. Minäkin taisin hymyillä koiran rallattelua katsellessani.
Jos sitä yrittäisi hakea jotain hyviä puolia niistä pienistä hetkistä, joista pääsee nauttimaan. Samalla kun laskee päiviä kesäajan alkamiseen ja kevään tuloon.
Lenkiltä kotiin päästyäni, oli olo hieman kevyempi.