Danny alias Pipsu oli meillä hoidossa parin yön verran.
Otetaan tällainen perinteinen urheilutoimittajakysymys, että kun urakka on ohi, niin mitkä on nyt ensifiilikset.
Mitenkäs hoitojakso nyt sitten meni?
Ihan hyvin…
Kuten nopeasti kerroinkin aiemmin, oli Nemi vallan onnellinen ja iloinen veikkapoikan tapaamisesta jokusen viikon tauon jälkeen. Sisarusten halailua, pussailua, kainaloikkain ja melkein päällekkäin nukkumista on ihana katsoa.
Minulla sattui olemaan tiistaina vapaapäivä, joten tokihan me suuntasimme metsään koirien kanssa. Tämä oli itse asiassa eka kerta, kun minä vein tätä junnuosastoa yksistään metsään! Tein Dannylle heti alusta asti selväksi, että minulla on taskut täynnä nameja, eli että minun luo kannattaa tulla aina, kun pyyntö (käsky) käy. Ja hyvinhän poitsu oppi; taisi olla jo vanhastaan opittua tietoa, että tällä tädillä on aina nameja taskussaan! 🙂 Näin ollen luoksetulot olivat erittäin varmat molemmilla koirilla, ja kun metsässä tai lyhyillä tieosuuksilla ei kohdattu mitään yllätyksiä, meni lenkki vallan mukavasti.
Voin muuten myös kertoa, että tanskandoggin ulottuvuus kuolaisilla, namien perään hamuavilla huulillaan on tuossa rintakehäni korkeudella. Ja voin myös kertoa, että ulkoiluvaatteeni todellakin näyttävät aina siltä.
Myös pihalla koirat ehtivät leikkiä ja touhuta jonkun verrankin, huolimatta siitä, kuinka valoisaa tai pimeää siellä oli. Tulin huomanneeksi, että leikki pysyi kaikista tasapuolisimpana ja Nemiä vähiten kiusaavana sillä, että molemmilla koirilla oli suussa omat lelut (katso kolmas kuva edellä olevista) – silloin toisella oleva lelu ei aiheuttanut kateutta tai liian rajuja “kaadetaan Nemi maahan ja syödään sen pää!” -leikkejä.
Ja onhan se nyt vaan hellunen halinalle. Iso ja vähän höhelö poitsu, joka onnistuu sisällä seilatessaan olemaan aina vähän tiellä ja onnistuu kolauttamaan leukansa omaasi tai astumaan varpaillesi. Ja silti niin ihana. <3
No mutta, olihan meillä sitten vähän vastoinkäymisiäkin.
…Ja ei sitten ihan niin hyvin.
Luonnollisestihan Dannyn saapuminen meille alkoi sillä, että se teki kunniakierroksen sisällä ja kävi vähän nostamassa kinttua sohvalle. Tämä oli onneksi ainoa kerta.
Sitten, olin pari tuntia poissa, minä aikana kodin lattialle oli levitetty melko tehokkaasti Nemin lelut. Eipä siinä, sehän on täysin OK ja sallittua – ja oikeastaan toivottavaakin 🙂 – mutta myös yksi pahvilaatikko löytyi silputtuna. No, me poistuimme illalla ruokakauppaan, ja sen aikana oli pahveja kaivettu kodinhoitohuoneesta esiin enemmänkin – samoin kuin keittiön tasolta oli otettu tyhjä kananmunakenno…
Hälytyskellot eivät ilmeisesti soittaneet riittävästi, sillä seuraavana päivänä jätin koirat kotiin puolikkaan työpäivän ajaksi. Sain iltapäivällä raporttia Mikolta, jotta “tämmöset tuhottu tällä kertaa” – saldona kirjoja, DVD:itä, tiskirätti, pahveja sekä minun nahkakenkä, joka oli jotenkin vaihtanut paikkaa eteisestä olkkariin (ollen onneksi ehjä!!). Tämän ekan viestin saatuani tuli puolisen tunnin kuluttua uusi viesti, jossa kerrottiin, että pojanjullikka ei suostu tulemaan sisälle – tätä kettuiluahan sen on tehnyt Mikolle ennenkin. Pipsu oli sitten viettänyt yhteensä melkein kaksi tuntia pihalla – vallan tyytyväisenä, tosin – suurimman osan Nemin kanssa peuhaten, ennen kuin minä tulin kotiin ja komensin koirat sisään.
Mutta voihan Pipsu! Se järjestää joka kerta vähän erilaisia kujeita täällä meillä ollessaan. Kirjat se on ottanut olohuoneen pöydältä, pahvit haettu kodinhoitohuoneesta ja munakennot (ja tiskirätti) keittiön tasoilta. Kuitenkin, ruokapöydällä olleet kissan ruoat ovat saaneet olla koskematta – koska eihän ruokapöydältä saa ottaa mitään, eihän?
Meillä saattaa taas mennä hetki, ennen kuin Mikko suostuu myöntämään, että on koirat oikeesti ihan kivoja otuksia.