Kuten taisin tuossa aiemmin mainitakin, on meille saapunut seuraava hoitokoira. Nemin ihan oma iskäkoira Luca tuli meille keskiviikkoiltana, ja viettää meillä aikaa hoidossa seuraavat 2,5 viikkoa <3
Ensikohtaaminen meni aivan loistavasti. Koirat nuuhkuttelivat sisällä, Lucalle esiteltiin hänen tuleva majapaikkansa ja sen muut asukit. Kissat ja Luca hyväksyivät toisensa ihan suorilta. Ja sitten kaikki rauhoittuivat alas. Ei mitään härdelliä tai häslinkiä. Vain tasaista kuorsausta kahden mustan tanskandoggin nenusta. Vau.
Ei ole mitään epäilystä, mistä Nemi on perinyt luonteenpiirteitään. Nemi on kuin ilmetty isänsä, etenkin mitä tulee luonteeseen ja perus “habitukseen”. Luca on ihan superrauhallinen, kiltti, nöyrä ja kuuliainen. Suloinen, häntää heiluttava herrasmies.
Ensikohtaaminen 
Kumpi on kumpi?
Juuri edellä kerrotusta peruskalliomaisesta rauhallisuudesta johtuen, sain yllätyksekseni puhelinsoiton töihin eilen iltapäivällä. Se oli naapurimme, joka soitti että meiltä sisältä on kuulunut ihan koko päivän jatkuvaa haukkumista – siis omakotitaloalueella. Naapurin puhelinsoiton syy ei kuitenkaan ollut valittaa tai moittia, vaan päin vastoin; he olivat huolestuneet, että onko sisällä kaikki kunnossa, kun normaalisti haukkumista ei kuulu. Sain kerrottua että meille on tullut edellisenä iltana hoitokoira, että se on varmaan sitten se, joka nyt haukkuu. Pahoittelin vielä kerran asiaa ja kysyin, onko haukku ollu häiriöksi. “Ei ei, ihan vaan että eihän siellä ole koiralla mitään hätää.” Ihanat tyypit. <3
Soitin Mikolle ja kerroin saamastani puhelusta, että voisiko hän ajaa suorinta reittiä töistä kotiin katsomaan, että kaikki on OK. Mikko kertoi kuulleensa ääniä pihaan ajaessaan, ja että koira – tai koirat, sillä Nemihän pöhisee pihaan tuleville autoille – oli hiljennyt ja rauhoittunut välittömästi hänen tultua sisään. Sitten kotona oli taas zen.
Mutta Luca-reppana <3 Hänet on tuotu vieraaseen paikkaan ihan outojen tyyppien keskelle, ja sitten vielä hyljätty yksin ainakin miljoonaksi tunniksi! (7,5 tuntia, toim. huom.).
Onneksi on mahdollisuus ottaa koirat töihin mukaan, ehkä ainakin nyt alussa sitten otan koirat töihin ja katsotaan, miten sopeutuminen hoitojakson jatkuessa etenee.
Metsälenkillä oli kivaa kaikkien mielestä! Lenkki sujui hyvin, ja molemmat koirat pysyivät nätisti kuulolla ja lähietäisyydellä. Ainoa jännittävä, tai poikkeava, momentti oli kun aivan Nemin vierestä karahti lentoon pöllö! Ennen kuin (viiru?)pöllö ehti saada riittävästi korkeutta, se lensi hetken niin matalalla että reaktiivisempi koira olisi ampaissut perään. Nemi jäi kuitenkin seisomaan pointteriasentoon silmät lautasen kokoisena – ihan kuten meillä kaikilla kolmella, – ja siinä me seistiin katselemassa aina vain kauemmas katoavan komean linnun perään.
Aikas kivaa, ihana päästä tutustumaan Nemin iskäkoiraan näin lähietäisyydeltä ja perinpohjaisesti <3