Kesä alkaa olla lupaavasti täällä, ja se onneksi tarkoittaa myös useampia mahdollisuuksia kesäisten viikonloppujen viettoon esimerkiksi mökillä.
Tällä kertaa päätimme ajaa mökille pientä kiertoreittiä, kohteenamme Askolan Kirnukallioilla sijaitsevat hiidenkirnut. Olemme itse asiassa käyneet täällä käyneet mooooonta vuotta sitten, ja mukanamme oli tuolloin Hertta <3.
Askolan hiidenkirnujen alueelle vie noin puolen kilometrin pituinen ihana metsäinen lenkki. Aluetta vahtii tietenkin Hiidenkivi, joka on sekin on hyvin vaikuttava ilmestys heti lenkin alussa. 😀
Pienen metsäpolkukävelyn päätteeksi tullaan alueelle. Alueella on pieni sisäänpääsymaksu, joka hoituu kätevästi pikkukolikoilla ja vielä kätevämmin nykyaikaisesti MobilePaylla. 🙂
Pienimmät kirnut ovat hyvinkin pieniä ja matalia tai saattavat koostua useammasta kirnusta, mutta isoimmat hiidenkirnut ovat jo ihan huikaisevan isoja. Eikä niiden kokoa tajua ennen kuin pääsee itse oikeasti paikalle niitä ihmettelemään!
Portaita riittää 
Vakka 
Miten tällainen hieno hiidenkirnu oikein syntyy? Lainataanpa tekstiä suoraan sivulta hiidenkirnut.fi :
Kuinka hiidenkirnu syntyy?
Nykysuomen sanakirjan määritelmän mukaan hiidenkirnu on ”virtaavan veden pyörittämän soran ja kiven kalliopohjaan kovertama patamainen ontelo”. Hiidenkirnun tyypillisiä tuntomerkkejä ovat sileäksi hioutunut sisäpinta, jossa usein näkyy kalliota kuluttaneiden kivien pyöriessään uurtama, tykinpiipun rihloja muistuttava rakenne”.
Nykyisin yleisimmin hyväksytyn teorian mukaan hiidenkirnut ovat syntyneet viimeisimmän jääkauden päättyessä yli 10 000 vuotta sitten sulavan mannerjään reunavyöhykkeessä tai jäätikköön muodostuneeseen pystysuuntaiseen repeämään, joihin sulamisvedet syöksyivät.
Näihin paikkoihin syntyi niin sanottuja jäätikkökaivoja. Alaspäin putoava, kiertävää liikettä tekevä vesi kuljetti mukanaan lohkareita ja kiviä. Pyöriessään ne sorvasivat kallioon ensin kuopan, joka vähitellen laajeni. Tämä prosessi saattoi kestää satoja vuosia.
Hiidenkirnujen muodostuminen jäätikönalaisen pyörteisen vesivirtauksen mukanaan kuljettaman kiviaineksen eroosion tuloksena on yleisesti hyväksytty malli, vaikka yhteydestä muihin jäätikkö- ja jäätikköjoki muodostumiin ja jäätikön kulkusuuntaan on olemassa useampia teorioita.
Pienen Venlan kanssahan alueella saikin olla sitten tarkkana. Nimittäin ennen kuin ehdin huomatakaan, oli koira seisomassa ensimmäisessä kohtaamassamme veden täyttämässä kirnussa suunnittelemassa juomataukoa. No, kansallisnähtävyyksissä ei sovi kylpeä tahi juoda, joten kiskaisin koiran äkkiä pois. Ja toisekseen, seuraava “juomakuppi” saattaisi huonossa lykyssä päästä yllättämään syvyydellään, jos sinne noin kepoisin askelin meinaa lampsia…
Isoin kirnu ei ollut nimittäin enää mikään pikku kuopa, vaan oikeastaan jo onkalo. Jättiläisen kuhnepytyksi (tarkoittaa Hiiden kylpyastiaa) ristitty onkalo on huikaisevat 10,2 metriä syvä ja leveimmillään 4,3 metriä. Jopa Venla osasi rauhoittua tällaisen jyrkänteen reunamalla.
Jättiläisen kuhnepytty 
Jättiläisen kuhnepytty 
Mylly 
Kukkaro 
Vakka
Meidän oli pian jatkettava matkaa, joten alueelta löytyvä nuotiopaikka sai jäädä odottamaan seuraavaa kertaa. Takaisin palasimme kuitenkin ulkoilualueen toista reunamaa, ja saimme samalla hetken nautiskella upeista kallioisista metsämaisemista. Tokihan parit kuvat piti ottaa samalla. 😉
Ihan mielettömän hieno paikka, suosittelen lämpimästi käymään!