Takana ihanan lämmin viikonloppu, ihan tässä kotosalla pihajuttuja tehden. Kun sunnuntaipäivälle ei ollut sen ihmeempää tekemistä, keksin että voisimme ajaa eräälle läheiselle hiekkakuopalle ja käydä kokeilemassa, saataisiinko Venla uimaan. Kätevä Äiti osasi tietenkin varustautua sopivin uintivarustein… ainakin koiran osalta, mutta itsensä osalta asia ei hoitunut täysin kuntoon.
Koiralle oli siis varattu tietenkin vettä pelkäämättömät panta ja pitkä talutin, pelastusliivit, ankka-vesilelu sekä nameja ja tietenkin pyyhkeitä (eikä mihinkään lähdetä ilman kakkapusseja, vahinkojen varalle). Itselleni otin mukaan vain uintikengät – Olin kyllä siis varautunut ajatuksella, että kahlaisin vedessä saadakseni houkuteltua Venlan perässäni veteen. Sen verran monta koiraa tässä elämän varrella on tullut yritettyä saada ekaa kertaa elämässään luonnonvesiin “vain” keppejä heittelemällä, kunnes olen hoksannut, että se on esimerkki, jolla parhaiten veteen mennään. En kuitenkaan tullut varanneeksi ihan uintikamppeita tai edes kuivia vaihtovaatteita. No, olisi pitänyt.
Hiekkakuopan matala vesi oli aivan ihanan lämmintä. Eipä siis aikaakaan, kun huomasin kahlaavani vedessä – ei ainoastaan kuvittelemani mukaisesti nilkkoja myöten, vaan ihan lantiota myöten legginsseissäni. Sillä siten saisin parhaiten houkuteltua Venlan uimaan saakka. Mitäpä sitä ei tekisi koiransa eteen.
Esimerkki kannatti. Nimittäin, Venlan nopea opin kehityskaari oli ihanaa seurattavaa. Ensin oli ihan vaan tassujen kastelu, se oli OK. Ekan kerran se epäröi vedessä siinä kohtaa, kun maha meinasi kastua. Namin, vesilelun ja Äipän perässä sekin oli vielä tehtävissä, mutta rantaan piti aina palata. Seuraavaksi piti enää ylittää se isoin kynnys, eli kun maa loppuu varpaiden alta, pitäisi ponnahtaa uimaan. Ensin huolestunut itku-piip, sitten polskahdus, nopea uintikierros ja äkkiä takaisin rantaan. Ja silti, aina uudestaan se typerä itsemurha-ankka palasi uudestaan ja uudestaan veteen, jotta Venlan piti taas lähteä mukaan pelastamaan ankkaa.
Mutta joka kerta koira lähti itsevarmemmin. Vauhdikkaammin. Ponnekkaammin. Hyppäämällä veteen niin, että roiske kävi. Heitin lelun yhä pitemmälle. Venla haki. Ja palautti lelun minulle vain, jotta silmissä loisti kiilto: heitä uudestaan! Tässä kohtaa otettiin pelastusliivit pois, ja vain pari onnistunutta uintikierrosta myöhemmin talutushihnakin pois (olimme paikalla edelleen ainoita). Minä sain jäädä rannalle kuivattelemaan itseäni ja jatkaa lelun heittelyä rannalta käsin.
Vesipeto oli herätetty! Vau mitä loikkia, vau mitä tunteenpaloa, vau mitä intoa! Se olisi hakenut lelun vaikka miten kaukaa, vaikka miten monta kertaa. Ja aina se palautti lelun minulle (sai palkaksi nameja ja superpaljon kehuja) ja taas kysyin, että vieläkö? No vielä!
Pidin uintiajan maltillisena – olimme kaikkinensa paikalla maksimissaan 40 minuuttia. Ja se riitti: kotiin saatiin viedä väsynyt, mutta hyvin tyytyväisen oloinen pieni sininen uimamaisteri-saukko. <3
Ihan mahtavaa! Olosuhteet olivat täydelliset loistavalle onnistumiselle ja oppimiselle. Seuraavaksi sitten Venlan pitäisikin kai pulahtaa Päijänteen vielä paljon viileämpiin ja mahdollisesti aaltoilevimpiin vesiin.. Saa nähdä, sujuuko yhtä hyvin (ja että saako kukaan minua menemään veteen siellä – eeeen usko!)