Tykkään käydä koiranäyttelyissä.
Tuo lause on aiheuttanut hieman surkuhupaisuutta, sillä siitä on nyt itseasiassa 6,5 vuotta, kun olen viimeksi käynyt koiranäyttelyissä oman koirani kanssa. Kyllä, se on ollut Hertta, ja ajankohta lokakuu 2015.
Minä ja Hertta Hamina KV:ssa toukokuussa 2013.
Hertta sai eläköityä näyttelyuraltaan 6-vuotiaana. Kyllä me aika paljon kehissä sen kanssa käytiinkin. Nemistä ei sitten valitettavasti sitä toivottua näyttelytähteä tullut. Se ei käynyt yksissäkään näyttelyissä ja vain kerran match show’ssakin.
Olen saanut lievitettyä vieroitusoireita esittämällä näytelmäkehissä noin pari kertaa vuodessa vuorotellen Hemppaa ja Heklaa, sekä satunnaisia muita lainakoiria. Joka näyttelyreissulta kotiin palatessa on ollut kylmä polte rinnassa: minäkin haluan näyttelykoiran…!
Lahti RN tammikuussa 2019. Hemppa ROP ja MVA, kuva ryhmäkehästä.
Nyt täällä kasvaisi taas sellainen koirakakara, jonka kanssa olen toivonut alusta asti pääseväni näyttelyihin. Venla on oikein mallikas rotunsa edustaja. 🙂 Tokihan tässä on nyt sitten yksi korona tullut vaivoiksi, ja Venla on ehtinyt täyttää vuoden ilman että yhtäkään näyttelyä tai edes match show’ta oltaisiin päästy käymään (onneksi työporukan kanssa on omat säännölliset näyttelytreenit, ne ovat olleet meidän pelastuksemme noin niin kuin harjoittelun kannalta). Toisaalta, jos koronasta haetaan jotain hyvää, on tämä luonut meille pakotetusti aikaa kasvaa, kehittyä ja oppia kehäkäyttäytymistä…
Ette ehkä arvaakaan, miten kivaa tällä hetkellä on ajatus siitä, että huomenna aamulla starttaan auton, ja ajan ensimmäistä kertaa koiranäyttelyihin vuosikausiin. Oman koirani kanssa.
Saan vihdoinkin avata sivustolle oman osion koiranäyttelyille, jonne kirjata tuloksia ja arvosteluita. Kiittää ja iloita hyvin sujuneesta päivästä, kirota murkkuilevaa koirakakaraa (ja ehkä vähän mutista kilpakumppaneista, joiden koirat pärjäävät paremmin kuin me kerta toisensa jälkeen :D).
Olen tänään pakannut huolellisesti näyttelypakkauslistaa, ja tiedättekö minkä löysin? Löysin rintaneulan, joka on ollut hukuksissa useamman vuoden. Varmaan juuri niin kauan, kuin tämä näyttelytaukokin on kestänyt. Tämän rintaneulan olen ostanut Cruftsin näyttelystä Isosta-Britanniasta vuonna 2009, kun Hertta oli vasta tulossa meille. Neula on ollut ylläni hyvin, hyvin monessa näyttelyssä. Sitten se vähän kuin hukkui.
Ja sattumalta, se löytyi tänään.
Tämän täytyy olla hyvä merkki.
Eli: lähipäivinä saat kuulla raporttia Venlan debytoinnista koiranäyttelyissä – toivottavasti joku saa otettua meistä edes pari välttävää valokuvaa…