En tiedä, pitääkö väitteeni nyt paikkansa, mutta tällä mennään: pääsiäinen toi lopulta kevään meillekin.
Syvä lumimassa suli hyvin nopeasti pois lämpötilojen noustessa plussalle ja toi tilalle märät ulkoilumaastot sekä märän kotipihan, jossa Venlastentilla on nyt juoksentelukielto, kunnes piha on ehtinyt kuivahtaa kunnolla.
Pääsiäistä pääsimme viettämään vanhempieni luokse maalle. Jouduin tai pääsin hakemaan aiemmin pääsiäisviikolla negatiivisen koronatestin, joka sitten mahdollisti parin päivän pituisen vierailun vanhempieni luona.
Venlan pääsiäinen sisälsi paljon touhuamista pihalla Papan perässä kulkien, jätti-isojen koirien eli hevosten kohtaamista, lenkkeilyä ja köllöttelyä sohvalla sopivassa suhteessa. Myös siskontyttö Neiti T kävi tapaamassa Venlaa ja meitä.
Me ollaan treffattu myös koirakavereita tässä viimeisen kuukauden aikana vähintään viikottain, ja kameran rullakin täyttyy aina uusista kuvista, mutta jotenkin iltaisin tuo aika ei meinaa riittää siihen, että tulisin tänne asti kertomaan näistä kuulumisista. Mutta Venlan energiamäärällä täytyy todeta, että ilman näitä säännöllisiä leikkitreffejä meidän elämä olisi aika paljon… vilkkaampaa. Joten kiitos Krista ja Pepe, Hanna ja Smee & Pamps, Laura ja Waldo sekä Annu ja Armi säännöllisistä tapaamisista! <3
Jos nyt sitten kuinkin viimeisimmästä tapaamiselta videopätkää, kun Smeen, Pampsin ja Venlan leikit vaan sujuvat niin mahdottoman hienosti. Täytyy tunnustaa, että olen ihan täysi Pamps-fani; pieni whippet-tyttönen on kertakaikkisen mahtava tapaus!
Kyy
Yksi, valitettavan kamala, kevään merkkitapahtuma oli myös tässä noin viikko sitten.
Me kohdattiin kyy. Elämäni ensimmäistä kertaa.
Se makasi aivan suoraan keskellä polkua, aivan suoraan siinä Venlan jaloissa, juuri siinä kohtaa mihin Venla päätti pysähtyä katselemaan maisemia polkujen risteyksessä. Se makasi keskellä lunta. Missään ei ollut edes sulaa maata, vain lunta.
Ja tämä tapahtui tietenkin juuri sillä kertaa, kun minulla ei ollut kännykkää mukana, jos olisi pitänyt soittaa eläinlääkärille tai Mikko hakemaan meidät kotiin, tai mitä tahansa. Koska ajattelin, että kyllä mä nyt joskus voin olla ilman puhelintakin lenkillä. Tämä tapahtui juuri sillä kertaa, kun mä vielä ajattelin, että okei, mä en ole IKINÄ kohdannut kyitä meidän metsässä, mutta teoriassa nyt niitä voisi olla sulissa kohdissa – jos niitä tuolla metsässä olisi, mutta ei niitä ole, eikä ainakaan tänään, kun lunta on vielä näin paljon, ja sitä on paitsi on alkuilta, täällä sataa vettä eikä ole edes auringonpaistetta…
Se oli aivan suoraan Venlan jaloissa.
Venla ei itse tajunnut, mitä sillä siinä jaloissaan oli. Kutsuin Venlaa luokse, joka tietenkin hämääntyi mun kimeästä, panikoituneesta kutsuhuudosta eikä tullut niin nopeasti kuin yleensä (tai sitten sekunnin murto-osat olivat vaan aivan jäätävän pitkiä…).
Katseeni ei irronnut kyystä hetkeksikään eli näin, että se ei purrut – kai se oli niin kohmeessa, ettei se edes pystynyt liikkumaan. Sellainen varmaan 40 cm luiro.
Kun Venla oli kytkettynä ja kaukana käärmeestä, kuljin vielä lähemmäs katsomaan kyytä. Halusin tarkistaa, onko se edes hengissä, niin paikallaan se oli ollut tuon koko ikuisuudelta tuntuvan ajan, jonka Venla seisoi sen yllä. Iiiiihan hitaasti käärmeen pää alkoi vetäytyä, eli hengissä oli. Me jouduimme kiertämään polulta sääreen asti ulottuvaan umpihankeen kiertääksemme kyyn kaukaa.
Minulta meinasi mennä jalat alta kun tilanne oli ohi, ja myöhemmin kotona pääsi ihan itku kun selitin tätä kaikkea Mikolle. Niin pahasti säikähdin ensimmäistä kyykohtaamistani…
(Kerrottakoon vielä kevennyksenä: suuntasimme metsästä suorinta reittiä pois ja kohti kotia. Saimme hiekkatiellä koiraohituksen. Vain, jotta Venla onnistui vetämään kaulapannan päästään irti. Se ei lähtenyt toisen koiran luo – ainoa mitä se teki, oli, että se liikahti vähän sivulle, koska minä seisoin tyhmästi siinä edessä ja Venla ei nähnyt minun läpi sitä toista koiraa 😀
Onneksi vastaan tullut tolleri oli hyvinkäyttäytyvä ja omistajansa hyvin myötämielinen, kun minä siinä juttelin ääneen. Saatko seurattua tilannekuvaa: ”Ahaa, saadaankin kakaralle ohitusharjoitus, varmaan mennään kahdella jalalla.. ”HUPS!” (koira takaisin kiinni) ”No niin, täähän menee taas tosi hyvin…” ”Kohta mennään taas varmaan keulimalla… Niin, kiitos ja anteeksi!” ”…Juu ei mitään… 😀 ”
Ohituksen jälkeen sanoin vaan Venlalle että mä haluan nyt kotiin, tää lenkki oli nyt niin tässä.)
Sitten jos vielä päätteeksi parit ihanat posetuskuvat keväiseltä ulkoilureissulta. Nätti ilma ja nätti kakara, 11 kuukautta Vee!
Täytyy tunnustaa ja myöntää, että tuo Instagramin puoli päivittyy hyvinkin säännöllisesti – eli huomattavasti säännöllisemmin kuin tämä blogi (pahoittelut siitä kaikille noin kahdelle uskolliselle seuraajalleni). Jos siis olet Instagramissa, ota ihmeessä seurantaan tili @thegreatdaneadventures, niin näet “hieman” ajantasaisemmin, mitä kaikkea Venla touhuaa.