Talviset kelit sen kun jatkuvat, ja viikonlopun kunniaksi päätettiin lähteä ulkoilemaan vähän eri maisemiin. Kotkan Santalahden luontopolku olisi oiva valinta ja toisi vähän vaihtelua normaaleihin lenkkeihin.
Päästyämme luontopolulla meren rannalle, tuli idea käydä kokeilemassa *) jäätä.
*) Tässä kohtaa täytyy kertoa, että mä pelkään jäälle menemistä. Se, että minut saa lähtemään jäälle, vaatii kaverin mukaan (yksin en mene mistään hinnasta!), naskalit tai vähintään puukon, poranäytteen jään paksuudesta, tuoreet moottorikelkan ja/tai auton jäljet todistamaan että jää kestää, ja mieluusti näköhavaintoja toisista jäällä kulkevista ihmisistä / moottorikelkoista / autoista. Sen jälkeen voin harkita jäälle astumista. Sen takia tuo “tuli idea käydä kokeilemassa jäätä” kuulosti vähän turhan harkitsemattomalta päätökseltä.
Turvallisuuskriteerit täyttyivät suurimmilta osin, joten perinteinen polku siirtyi “off-road”, eli jäälle.
Vinkeän näköistä, kun reitti vie veden päällä!
Ihan eka ihmetys tuli vastaan heti rannan tuntumassa. Osaisiko joku kertoa, miten tällaisia jäisiä kruunuja, tai kraatereita muodostuu? Ne olivat pääsääntöisesti halkaisijaltaan metrin tai ylikin. Komeita yhtä kaikki.
Sinänsä jäällä kulkeminen on hauskaa, kun pääsee näkemään tuttuja kohteita ihan eri vinkkelistä. Santalahden luontopolku on meille tuttu paikka: Venlankin kanssa ollaan käyty siellä kerran aiemmin, mutta en ole nähtävästi saanut blogipostausta aikaiseksi siitä reissusta. Viitataanpa siis Nemin kanssa tehtyyn kävelyyn parin vuoden takaa.
Kesällä, Äyspäänselälle aukeava maisema komeilta Linkinkallioilta on vaikuttava. Reunalle ei meinaa uskaltaa mennä, ettet vahingossakaan putoa…
….Ja nyt talviaikaan, jäältä katsottuna, reuna ei näyttänyt yhtään niin korkealta ja jyrkältä, ja sieltä oli laskettu mäkeäkin jäälle 😀
Venlan mielestä jäällä oli ihan superkivaa. Se rallatteli menemään hyvin iloisen ja tyytyväisen oloisena. Niemenkärkeä lähestyessämme vastarannalta lähti tulemaan pieni ryhmä ihmisiä. Venla havaitsi ihmiset jo kaukaa, mutta koska se ei irronnut luotani ja selkeästi kuunteli minua, sai se kulkea edelleen vapaana. Tämä olisi loistava häiriöharjoitustilanne. Pidin Venlaan jatkuvaa kontaktia yllä kutsuen koiraa aina luokseni ja kuulostelin koko ajan, missä menisi raja, jolloin ihmiset olisivat liian lähellä ja pieni kaikkia rakastava pentu ei enää malttaisi olla… Olimme menneet ryhmästä jo itse asiassa ohi, kun yhtäkkiä Venla totesi että ei, nyt on mentävä jos meinaa ihmisiä päästä tervehtimään. Koira lähti ilohyppelylaukkaan, jolloin minun heleä, kaunis ja kevyt ääneni kaikui kauniisti Äyspäänselän rantoja pitkin varmaan Kotkaan ja Pyhtäälle asti. Tässä vaiheessa Venla päätyi tekemään vain iiison ympyrän – eli kääntyi takaisin ehkä puolessa välissä matkaa ihmisjoukkion luo, ja palasi luokseni minun kutsuessa koiraa nyt iloisella äänellä (mutta edelleen melkoisen kantavalla volyymillä… krhm.). Huikkasin lopuksi myös perään yleismaailmallisen “Anteeksi!”, vaikkei koira edes ehtinyt lähelle asti. Ihan vaan varoilta.
Toinen päivä
Sunnuntaia päätettiin jatkaa hyvin alkanutta kokemusta jäällä kävelystä. Päätimme suunnata meren jäälle nyt oman kodin läheltä löytyvän venelaiturista. Miksi lähteä merta edemmäs ulkoilemaan, kun oman kodin vierestä pääsee myös? (Jäälläkävelyn turvatsekkaukset uudelleen tehtynä, koska uusi paikka).
Jotakin jännää edessäpäin
Suunnitelmissamme oli kävellä vastarannalla siintelevään kalasatamaan, mutta vastakkaiselta suunnalta oli kävelemässä ryhmä ihmisiä kera kolmen koiran, kohteenaan sama paikka kuin meillä. Niinpä me päädyimme kuljeskelemaan lähialueen pieniä asumattomia saaria läpi. Saaret olivat vallan suloisia: vanhaa, koskematonta luontoa, aivan valtavasti lintujen pesiä ja isoja huuhkajien pesäpönttöjä ja hienoja rantakiviä. Asioita, joita veneettömänä ihmisenä et pääse koskaan ihmettelemään ja ihastelemaan.
Aivan kuten eilenkin, Venla näki myös tänään moottorikelkkoja sujahtavan kaukaa ohi ja vauhdilla – pieni neiti meinasi löytää selkäruodostaan alitajuisen “jahtaa liikkuvaa kohdetta!” -mieliteon, mutta suunnitelmat katkesivat onneksi välittömästi minun luoksekutsuun. Kun yksi mönkijä ajoi ohitsemme ihan vierestä, otin koiran kevyesti narun päähän haltuun, ettei nyt keksisi sännätä mönkijän luo / alle / perään. Mieli ehkä vähän olisi tehnyt, mutta saatinpa tästäkin hyvä ja onnistunut harjoitus.
Vaikka jäällä tehdyillä lenkeillä ei ollut eroa pituudessa tai kestossa normaaleihin metsälenkkeihimme, oli ainakin eilen illalla koira normaalia väsyneempi. Sohvalla potkiskeltiin ja vuhvutettiin normaalia enemmän. Tänään vaikuttaisi vähän samanmoiselta. Eli kyllä, maisemanvaihdos normaaleista lenkkiympyröistä tekee hyvää koiralle myös henkisen väsytyksen kannalta!
Sellainen oli Vreezen – Venlan huurteinen seikkailuviikonloppu.