Joulun päätöspäivää loppiaista vietettiin vapaapäivän merkeissä keskiviikkona. Kun kotinurkkamme kylpevät edelleen poikkeuksellisen lumi-ilmiön peitossa, sain idean lähteä viemään kakaraa taas vähän ihmisten ilmoille. Kotkasta löytyy iso mäenlaskupaikka, joka on aivan taatusti täynnä ohi sujahtavia pulkkia, stigoja ja kelkkoja (onneksi edes ne lapset kyydissä ovat ihan hiljaa ja rauhallisesti *pu-dum-tsih!*)
Eli, mäenlaskua ihmettelemään. Ja kyllä, Kumparepuisto oli täynnä. Venla suhtautui hälinään ja ohi kiitäviin pulkkiin oikein hyvin. Vain kerran, kun pulkka tuli ihan hämmentävästi aivan suoraan meitä kohti ja pysähtyi vasta todella lähellä, oli Venla tekemässä fiksua itsesuojeluliikehdintää ja väistämässä pois alta.
Kumparepuiston korkeimmalla mäellä on näköalatorni, jonne johtaa ritiläverkkoiset kierreportaat. Torni on itsessään niin korkea, etten edes ajatellut kiivettäväni Venlaa sinne ylös asti. Mutta, halusin saada sen onnistuneesti kiipeämään ritiläportaille, edes pari askelmaa, ja tulemaan sitten ne alas. Noin niin kuin harjoituksen kannalta. Eka askel on aina tunnetusti se isoin harppaus, mutta sen jälkeen alkaa sujua kuin leikkiä vaan. Muutaman portaan me kapusimme ylöspäin, sitten onnistuneesti käännyttiin keskellä portaikkoa alaspäin ja tultiin ne samat muutamat portaat vielä alaspäinkin. Ja toki onnistunutta suoritusta vahvistettiin toisella samanmoisella suorituksella. Näppärä Venla! Tiedän, että seuraavalla kerralla tällaisten läpinäkyvien ritiläportaiden kulkeminen tulee olemaan helpompaa – ja sellaisia saattaa reissuillamme tullakin ihan hyvin vastaan… 😉
Kaikkien kiljuvien pulkkien ja stigojen sekä rauhallisesti käyttäytyvien ihmislasten ihmettely oli sen verran jännää, että loppupäivä vietettiin ihan rauhallisissa tunnelmissa kotona. Kyllä se “kylillä pyörähtäminen” aina välillä kannattaa, tekee ihan hyvää pienen koiralapsen päänupille!