Olen tässä viime aikoina herännyt siihen tosiasiaan, että Venla-reppanalla ei ole yhtään leikkikaveria tässä lähialueella. Kun mittaussädettä pidennetään hieman tai hieman enemmänkin, löytyy jo pari leikkikaveria. Mutta valitettavasti meillä kaikilla on omat elämät ja kiireet – koronan vaikutuksesta puhumattakaan, – niin eihän sitä ehdi tavata ihan joka viikko. Siis ai miten niin ei tule ajettua reilun tunnin matkaa (suuntaansa) mustaakin mustemmassa marraskuussa joka toinen arki-ilta vain, jotta Venla pääsee leikkimään? …No, epätoivo asian suhteen alkaa olla sitä luokkaa, että se on kohta jo ihan varteenotettava suunnitelma.
Käytin sanaa “epätoivo” siitä syystä, että Venla on niiiiiin älyttömän energinen lapsi, että meidän keskenämme tekemät hihna- ja metsälenkit ja pienet yritelmät aivojumppatehtävistä eivät vaan riitä energian purkuun.
Tämä koira tarvitsee leikkikaverin. Painikaverin. Juoksukaverin. Purutyynyn (joka on joku muu kuin minä). Ja kyllähän se koira, ikään ja energiatasoon katsomatta, nauttii toisen lajitoverin seurasta.
Olen nyt tehnyt ryhtiliikkeen ja ruvennut ahdistelemaan ihmisiä sillä hieman laajemmalla mittaussäteellä, että josko saataisiin leikkitreffejä sovittua. Ensimmäinen pelastava enkeli ilmestyi hyvin karvaisessa ja mustassa muodossa, kun Waldo pääsi lähtemään metsälenkille kanssamme!
Tunnin lenkin päätteeksi Venla olisi ollut valmis vielä toiselle samanlaiselle kierrokselle. Jostain syystä toiselle kierrokselle ei kuitenkaan lähdetty, ja jostain toisesta (?) syystä se yksikin lenkki alkoi hetkeä myöhemmin vähän painaa kakaran jaloissa…
Koirilla oli niin hauskaa, että sovittiin Lauran kanssa että nyt ei tule näin pitkää taukoa treffien kanssa.
Venla pikkuisen pienempänä, kuva elokuulta.
Ja toivottavasti piakkoin päästään tapaamaan muitakin koiruuksia, stay tuned!