Venlan kotona asuu kaksi kissaa…
Tai hetkinen, otetaanpa uudestaan.
Lumin kotona asuu Igor, sitten se on se Huonosti Käyttäytyvä kakara, joka ei tajua kadota, ja sitten on ne ruokaa tarjoilevat palvelijat.
Niin, lauman pomo Lumi tuli tähänkin vahtimaan, mitä hänestä kirjoitetaan.
Lumikuningatar on lauman pomo. Se ilmoitti hyvin selkeästi Venlalle sen saapumispäivänä, että kuka täällä määrää. Lumin tekemä pöläytys pennulle oli jopa sen verran raju, että se onnistui säikäyttämään pienen pennun oikein kunnolla. Näin vahva reagointi pennun saapumiseen tuli minulle täytetä yllätyksenä, sillä kissat ovat kuitenkin tottuneet koiriin – ei pelkästään omiin, vaan myös meillä vieraileviin, – ja Lumi on elänyt pentuvaiheen myös Nemin kanssa. Muutamassa päivässä saatiin havaita, että Venlalle ei jäänyt kokemuksesta traumoja, mutta tällä kaapin paikan näyttämisellä heti alkuunsa oli se hyvä puoli, että Venla ei jahdannut kissoja. Ensimmäiseen pariin viikkoon, ainakaan. 😉
Ensimmäiset viikot kissat ja koira tutustuivat toisiinsa ja hakivat selkeästi rytmiä ja järjestystä elämäänsä. Lumista selkeästi näki, miten se Paheksui Huonosti Käyttäytyviä Pentuja ja selkeästi se tiesi, miten Kuuluisi Käyttäytyä. Kun Venla komennettiin jäähylle portin taa, Lumi asettui vartioon portin toiselle puolelle. Portin takana elämöintiä pitänyt pentu muuten hiljeni ja rauhottui kummasti. Samoin Lumi tuli viereen partioimaan, kun minä komensin pentua, ikään kuin back upiksi ja vahvistamaan minun viestiäni. Toimi! 😉
Alkupäivien (turhankin?) rajut ojennusotteet ovat tasoittuneet, ja nyt kissa kertoo jämäkästi ja selkeästi, ettei sisällä saa hillua. Tai ainakaan Hänen läheisyydessään ei kannata hillua.
Entäpä sitten Igor? Igor on vähän… reppana. <3 Koko sen järkälemäisestä yli kymmenen kilon kokoisesta olemuksesta irtoaa vain pieni, surkea, ohut ja hiljainen “…miuuuu!” kun Venla on tullut liian lähelle. Igor painautuu nurkkaan, sulkee silmät ja alistuu kohtaloonsa, joka saapuu voimalla märän kielen, ison nenän ja jättimäisen tassun muodossa. Mutta, siis, kaiken muun Igor vielä kestää, mutta hänen kaunis häntänsä. Siihen vedetään raja. Se ei ole mikään viuhkalelu (niin kuin se ei olekaan!). Jos iso tassu edes hipaisee häntäkarvoja, Igor poistuu ylidramatisoidun maukaisun kera.
Koska Igor ei puolusta itseään, on meidän tehtävä ollut pitää huolta, että pappa-Igor saa olla rauhassa pennun tempauksilta. Ja hyvinhän se Venla on onneksi uskonut, Lumin Viimeisen Sanan avustuksella.
Tällä hetkellä kissat ja koira tulevat ihan hienosti juttuun, se yhteinen sävel on alkanut löytymään. En usko, että näistä ikinä tulee sylihalivieruskavereita, mutta samalle sohvalle rauhoittuminen tulee varmasti vielä joskus kyseeseen. Kunhan Venlalle saadaan hieman älliä pääkoppaan.
