Venla täyttää jo kolme kuukautta! Ja hitsit, että se on kasvanut nopeasti jo isoksi, kauniiksi tytöksi!
Venla on hyvin nollasta sataan -tyttö. Se on oppinut rauhoittumaan suht’ hienosti alas, mutta sitten kun ollaan hereillä, niin touhutaan aivan koko ajan jotain enemmän tai vähemmän kiellettyä. Onneksi se touhuaminen kohdistuu koko ajan enemmän sallittuihin asioihin, kuten puruluihin, ja vähemmän kiellettyihin, kuten sohvatyynyjen tai vessapaperirullan koulimiseen. Toki sohvatyynyt saavat vielä osansa (en vaan tiedä, mitä ne ovat tehneet ansaitakseen moista kohtelua), mutta koko ajan tässäkin kehitytään.
Tuo nollasta sataan näkyy myös suhtautumisessa ihmisiin, Venlan kykyyn käsitellä saamaansa huomiota sekä koulutustilanteissa. Kun se näkee jossain ihmisen tai koiran, katoaa ihan kaikki kontrolli mihinkään muuhun kiintopisteeseen elämässä: “JEEEEEEEEEE!!!!!!!! Tuolla on ihminen! Se on just nyt paras ihminen maailmassa!!!” ja ohitettuaan ihmisen / koiran, se kääntyilee vielä perään katsomaan niin kauan kuin näkee loittonevan hahmon. Vasta sitten löytyy korvat, ja kyky lähteä minun matkaani.
Minulla on yhä opettelun paikka siinä, minkä verran Venlaa voi kehua ilman, että se kiihtyy. Tätä tarkoitti kohta “kyky käsitellä saamaansa huomiota”. Kun ollaan rauhoittumassa esimerkiksi ruokalevolle, saatan spontaanisti käydä rauhallisella äänellä kehumassa koiraa ja silittää sitä. Tämä on yleensä Venlalle liikaa: häntä alkaa heilua napakassa tahdissa, ja seuraavaksi se jo hampsii hampaillaan käsiäni ja hihansuita. Minun täytyy opetella vaan vielä pienieleisempiä palkkauksia. Tismalleen sama toistuu koulutushetkissä; voi myös käydä niin, että pentu kyllästyy minun yrityksiini opettaa sille uusia asioita, ja se vain siirtyy tekemään muita, itseään enemmän kiinnostavia asioita. Eli minun täytyy taas opetella olemaan nopeampi, kiinnostavampi ja palkata koiraa vielä pienemmistä onnistumisista.
Joku olisi lähdössä kissan perään… 
kuva: Laura L.
Hampsimisesta mieleeni, että yksikään aiemmista koiristani ei ole ollut näin kova puremaan eikä hyppimään. Venla hampsii käsiäni, hihansuita ja puntteja tai aamutakin naruja – ja talutushihnaa! Ah! Talutushihnan syöminen on ehkä parasta! – sadoista kielloista ja huomion siirroista huolimatta. Kiihtyessään se hyppii, ja kiipeilee ja puree hiuksia ja nenää ja korvia (yhtä lailla leikkiäkseen kuin osoittaakseen kiintymystään vähän rajulla tavalla). Naskalit luonnollisesti sattuvat aika pirusti ja on myös täysin mahdollista, että se onnistuu tikkaamaan reikiä vaatteisiini, joten ei varmaan ole mitenkään yllättävää, että koiraa joudutaan torumaan nyt aika napakasti näiden tapojen poiskitkemiseksi.
Tästä kaikesta voidaan vetää sellainen hyvä yhteenveto, että koiranpennun lisäksi tuosta samasta paketista löytyy apina, marakatti, piraija, kenguru ja aasi (ja edellisestä kappaleesta huomanneena, vuorigaselli)! Aika moinen paketti siis. Ja jotta minä saan pidettyä pennun tyytyväisenä ja poissa pahanteosta, pitää minun olla melkoinen sirkustirehtööri, yleisviihdyttäjä ja rehtori, eli ÄITI, jotta pennusta saadaan vielä toimiva peli – sitten kun se kohta on lähes 50-kiloinen teinikoira.
Kuulostaapa kamalalta tekstiltä! :O 😀 Kaikesta huolimatta Venla on herttainen ja kultainen tyttö, mutta vain vähän… aktiivinen ja touhukas. Olen koko ajan toitottanut, että aktiivista pentua on helpompi hillitä, kuin koettaa tsempata ja vahvistaa arkaa koiraa. Olen myös toitottanut, että hyvä siitä tulee! Ja tuleehan siitä, seuraavat pari vuotta voi vaan olla vaikea sitä aina välillä uskoa… 😀
Hyvä siitä tulee. Ja ehkä sinne nollan ja sadan välillekin löytyy jotain arvoja, kun vähän saadaan kerrytettyä ikää, järkeä, malttia – ja tuhansia toistoja.
