Viikonloppumme hujasti taasen ihanasti mökkeilyn merkeissä.
Venlan mökkiviikonloppuun kuului rantavesissä kahlailua, metsässä touhottamista sekä tietenkin naapurin Kaapon kanssa leikkimistä! Leikkiä oli hauska seurata: dieselillä käyvä, hitaammin käynnistyvä tanskandoggi ehti vasta suunnitella ensimmäistä siirtoaan, kun pieni ja ketterä jackrusselinterrieri oli ehtinyt pinkoa jo kolme laajaa kierrosta 😀 Eipä se mitään, yhteinen sävel löytyi joka tapauksessa ja leikit olivat vallan mainioita!
Ihan parasta antia mökkiviikonlopulle oli kuitenkin siskontyttöjen rohkaistuminen koiran suhteen. Isommalla siskolla on ollut huonoja kokemuksia koirista (mukaan lukien Nemin aiheuttamat :,( ) ja lisäksi tytöt ovat päässet kotinurkillaan säikähtämään vapaana ollutta isoa koiraa. Tytöt ovat suhtautuneet pentuumme avoimen innostuneesti, mutta selkeästi niitä on jännittänyt. Kun silloin kolmisen viikkoa sitten tultiin mökille ensimmäistä kertaa Venlan kanssa, tytöt kyllä odottivat Venlaa aivan hirmuisesti ja halusivat silittää ja taputtaa koiraa, mutta pienikin koiran liikahdus aiheutti pakenemisreaktion usean metrin päähän. Kuitenkin, tytöillä oli aivan selkeä halu lähteä tutustumaan koiraan, ja meillä tietenkin valtaisa halu saada tytöt tottumaan koiraamme. Tästä johtuen Venla on ollut mökillä yhteisestä sopimuksesta kytkettynä sekä huoneemme ovella on portti, jonka toiselta puolelta koiraa voi turvallisesti ja luottavaisesti katsella. Kun tytöt halusivat koskettaa koiraa, me otimme sen syliin ja “haltuun”, jotta tytöt voivat sitä turvallisin mielin paijata. Mutta isoimman työn ovat tehneet tytöt itse: nimittäin itsesuggestion voimaa, satoja kertoja toistettuna, ei kannata aliarvioida. Seuraavia kolmevuotiaan ääneentoteamuksia ollaan kuunneltu loputtomalla toistolla nyt kolme viikonloppua: “Venla on ihana koira, en minä pelkää Venlaa yhtään! Venla on ihana koira! Onpa se ihanan pehmeä!” Saanko minä silittää Venlan mahaa? Onpa se ihanan pehmeä! Venla on ihana koira! Minä en pelkää Venlaa yhtään!” … jne, jne, jne …
Ja katso, jo kolmannen yhteisen viikonlopun tuloksena oli tämä:
Ihanaa! Olemme toki kertoneet tytöille useaan kertaan, että Venla kasvaa nyt kovaa vauhtia ja että se saattaa olla hetken (krhm, pari vuotta…) huonosti käyttäytyvä pentu. Meidän aikuisten tehtävä on vahtia ja pitää huolta, että lapset saavat hyviä kokemuksia kasvuikäisen koiramme kanssa, ja tytöt myös hienosti noudattavat ohjeitamme koiran kanssa oikein toimimiseen. Toivotaan ja uskotaan, että tästä tulee hyvä kombo!
Ja Venlahan siis rakastaa kaikkia ihmisiä ikään, kokoon tai olemukseen katsomatta. Minun tehtäväni Venlan kanssa on tässä kohtaa lähinnä hillitä sen yltiöpäistä innostumista tytöt nähdessään. 😀
Jes, ihania juttuja. <3 Ai niin, ja ihan vaan, jotta pääsen kertomaan: Venla onnistui puhkaisemaan ilmapallon! Pallon poksahdus ei aiheuttanut reaktioita, hyvä jos ehti huomata koko räjähtämistä: “Jotenkin se vaan katos siitä hampaiden ulottuvilta…. mutta jaa, mikäs tämä ihana natusteltava riekale on?”
Venla myös yritti kotiin tultuaan väittää, ettei sitä ihan vielä väsytä. Me ei oikein uskottu.
