Lumi saapui meille toukokuun lopussa vuonna 2015 hänen ollessaan vajaa parivuotias neitokainen. Lumi on siis kodinvaihtaja; se on palautunut ensimmäiseltä omistajaltaan kasvattajalle, jossa on asunut hyvän tovin ja sitten saapunut Miralle synnyttämään pentueen (Vuorensinen S-pentue). Mira alkoi hiljalleen etsiä tytölle kotia, ja jotenkin nuo jäänsiniset silmät vetosivat meihin. Igor kaipasi kissakaveria, ja Lumi kaipasi uutta kotia.
Lumin ja Igorin leikit eivät ole oikein koskaan kohdanneet. Igor tahtoisi remuta ja painia, Lumi tahtoisi jahdata kärpäsiä ja perhosia ja saippuakuplia. Tämä vahva näkemysero on alusta alkaen johtanut konfliktitilanteisiin, mutta aina niistä on selvitty. Kissat kyllä selkeästi pitävät toisistaan ja toistensa tarjoamasta seurasta – aina satunnaisesti yllätämme heidät jopa pienestä keskinäisestä hellittely- ja pesuhetkestä, – mutta lähtökohtaisesti coonin henkilökohtainen reviiri on sen verran iso, että onneksi meillä on omakotitalossa tilaa näille kahdelle tyypille vetäytyä myös omaan rauhaansa heidän niin halutessaan.
No niin, takaisin Lumiin. Tuo pieni, simpsakka valkoinen tyttö oli saapuessaan äärimmäisen ujo ja nöyrä. Siitä näki, että se haluaisi tulla viereen ja lähelle, muttei kehdannut. Se kehräsi ja puski pöytää (kyllä, pöydän pintaa) ensin metrin päässä minusta, sitten puolen metrin. Mutta ei koskaan tullut viereen tai koskettamaan. Haluaisin edelleen käyttää sanavalintaa ei kehdannut tulla, vaikka olisi halunnut. Pikku hiljaa se kehtasi ja uskalsi enemmän. Noin puoli vuotta meillä asuttuaan se uskalsi käydä sylissä – ihan huomaamatta, ohi mennen – ja noin vuoden meillä oltuaan se kierähti rullalle syliin kehräämään – ihan vain pieneksi hetkeksi.
Tätä meidän suhdetta ja luottamusta on rakenneltu nyt siis viisi vuotta. Lumi on puhjennut kukkaan täällä meillä jo pitkät ajat sitten; ollen utelias, kaikki vieraat vastaanottava ja kehräilevä läheisyydenkaipuinen pikkukissa, joka tulee kutsusta luokse ja viihtyisi kraanasta tippuvan veden parissa vaikka koko päivän. Hänen elämänsä on onnellista täällä meillä, kunhan hänen ei tarvitse matkustaa mihinkään. Myös näistä syistä olen aikanani ilmoittanut, että Lumi synnyttää pentueet täällä meidän kotonamme.
Mutta tänä kesänä tuo kissan läheisyydenkaipuu on kivunnut ihan uusiin sfääreihin. Jos vaan illalla ehdin asettua sohvalle istumaan edes hetkeksi, on pieni valkoinen kissa muutamissa sekunneissa löytänyt kehräilevän tiensä kainalooni. Se kaivautuu syliin, tai kainaloon, tai kylkeen, ja parantelee asentoaan ja oloaan siinä. Olen havaitsevinani pientä loukkaantumista, jos ylläni olevat vaatteet ovat jotain kylmältä tuntuvia keinokuituisia vaatteita, eikä ollenkaan pehmoisen muhkean lämpöisiä villa- tai fleecepaitoja. Lumi on ollut tänä kesänä myös poikkeuksellisen aktiivinen öisin: se saattaa yöllä useamman kerran käydä hereillä, mouruta ympäri taloa halikaveria etsien ja tulee raapimaan meidän makuuhuoneen ovea siinä toivossa, että joku tulisi häntä rapsuttelemaan (onnistuu herättämään, mutta ei saamaan minua ylös tämän vuoksi. Ja ei – sillä ei ole kiimaa, vaan käytös johtuu nyt jostain muusta). Ihmetyksekseni olen huomannut yhtäläisyyden näiden halihetkien kanssa: niinä iltoina, kun minulla on ollut aikaa istua sohvalla Lumi kainalossani, se on nukkunut yönsä tyytyväisenä. Niinä iltoina, kun en ole ehtinyt sohvalle asti Lumia rapsuttelemaan, se alkanut möykätä öisin haleja vaatimaan. Vaativa kissaprinsessa!
Toinenkin läpimurto on tehty vasta tänä kesänä, kun Lumi vihdoin antaa tuoda kasvoni sen kasvojen lähelle (esimerkiksi niin, että haluaisin “puskea” Lumin kasvoja hellyyden ja ystävyyden osoittamiseksi). Tämä on aiemmin ollut kissan mielestä ilmeisesti liian autoritääristä, mutta nyt – ensimmäistä kertaa, se tuo kasvonsa meidän kasvoihin kiinni. Samanaikaisesti sain huomata, että pystyin ensimmäistä kertaa nostamaan kissan syliin niin, että se pysyi täysin rentona – eikä lähtenyt jännittämään ja pingottamaan itseään ihan jousenkieleksi.
Ei ole ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun ollaan Mikon kanssa hämmästelty kasvua, jonka Lumi on meillä ollessaan tehnyt: “muistatko millainen se oli meille tullessaan, ja katso nyt häntä tässä sylissä kehräämässä! Eipä olisi silloin alussa uskonut!”
Päivitykseni punainen lanka piti oikeastaan olla se, että miten ihana halipallo Lumipallosta on tullutkaan, mutta ehkä tässä oli taustalla tarinan opetuksena myös se, että kodinvaihtajaeläimille muutoksien vaikutukset voivat olla todella pitkiä prosesseja ja niillä voi olla todella kauaskantoisia vaikutuksia – ja tämä pätee vielä enemmän kissoihin kuin koiriin. Eli: jos tarjoat aikuiselle lemmikille uuden kodin, varaudu siihen että kotiutumiseen ei riitä puoli vuotta tai vuosi – pahimmillaan (parhaillaan?) se voi olla elinikäinen prosessi. Mutta yleensä hyvin antoisa sellainen. <3