Noniin, yhteistä eloa kertakaikkisen ihanan fatbikeni kanssa alkaa olla sellaiset pari viikkoa, ja kilometrejä on ehditty rullata just vaille 150.
Yksi pieni haaste tässä hommassa on: sitä ei meinaa muistaa pysähtyä ottamaan kuvia. Tai sitten jos muistaa, ei malta, jos on just hyvä vauhti meneillään. Ja sitten jos muistaa ja malttaa ja tilannekin olisi kuvaamisen arvoinen, tarvii yleensä molempia käsiään pyörän kanssa tasapainoiluun…. Pitänee oikeasti kiinnittää se Gopro kypärään kiinni.
Fillarointi on sujunut vallan letkeissä merkeissä. Tosi nastaa puuhaa kyllä! Hyvin huomaa, että jo näillä kilometreillä on oma tasapaino, samoin kuin rohkeus käyttää pyörää, lisääntynyt hurjasti. Monissa kiperissäkin paikoissa olen huomannut jännittäväni, että minä en kykene jonkun kohdan tai esteen ylittämiseen pyörällä, mutta olen luottanut siihen, että mun pyöräni kykenee – ja niin me vaan ollaan taidokkaasti ylitetty jos minkämoisia mutaisia kivikko-polku-nousu-jännäpaikkoja.
Niin no, onhan tässä ehtinyt yksi ei-niin-mallisuoritus käydä, sunnuntaina heti reitin alkuvaiheessa: Minä, pyöräni ja yksi iso kivi ei oltu yksimielisiä siitä, miten ja mitä kautta tuo kivi ohitettaisiin. Kivi taisi voittaa tämän väännön, sillä yhtäkkiä tajusin, kuinka minä ja pyörä kaadumme suoraan oikealle kyljelle pöpelikköön. Vasen käsi kääntyi ottamaan tukea (no tottakai!) ja kolahti siinä hötäkässä vieressä olleeseen kantoon. Sormissa tuntui ilkeä, jomottava kipu, mutta koska kaikki nivelet toimivat eikä mitään tuntunut murtuneen, matkaa jatkettiin. …Olenkin sitten siitä sunnuntai-illasta asti ollut suht’ säännöllisellä kipulääkityksellä ja vasen käsi on kulkenut mukana aika pitkälti muun kropan jatkeena, sillä edes kahvikupin nostaminen ei ole onnistunut ilman vihlovaa särkyä ja käsi oli vähän ajetuksissa vielä tiistainakin. Nyt kipu alkaa jo hellittää ja olo hiljalleen normalisoitua, niin nythän sitä voi jo lähteä fillaroimaan vähän lisää! 😀
Teiden varsia tulee tällä hetkellä katseltua ihan eri silmällä, sillä jokainen pieni erkaneva polku tai metsäkoneen raivaama tie voi olla potentiaalisesti hyvä pyöräilyreitti. Tykkään siitä, että fillaroidessa edetään vauhdikkaasti paikasta toiseen ja että lyhyessä ajassa ehtii päästä tosi moneen paikkaan. Tänäänkin löydettiin ihan tästä kotikylältä tosi hienoja metsäisiä ja kallioisia reittejä. Kaikki nämä vuodet olen kävellyt asvalttilenkeillämme sen pienen polun aloituskohdan ohi, eikä ole ollut mitään tietoa siitä, miten mainioita lenkkireittejä sieltä siimeksestä löytyikään! Eipä sillä, etteikö koiran kanssa olisi tullut samottua metsissä polkuja etsimässä ihan jokusen tunnin ja kilometrin matkan (ehkä ihan pari kertaa vaan…?) mutta nyt pyörän kanssa on helppo käydä vähän tutkimassa paikkoja. Noin niin kuin ennakkoon. Ja aavistuksen kauempana kotoa (selittänee sen, ettei tätä kyseistä metsää ole aiemmin bongattukaan). Ehkäpä sitten joskus tulevaisuudessa näitä tänäänkin pintaraapaisuna tutkittuja uusia reittejä voidaan samoilla koiran kanssa tuntitolkulla, nuuskien kaikki pikku polut läpikotaisin… Eiks niin?
Pyörän kanssa parhainta ajettavaa on sellaiset helppokulkuiset metsäpolut. Mutta hauskinta on ollut vielä vähän metsittyneemmillä poluilla eteneminen, joissa on joutunut jo vähän kikkailemaan maastonvaihteluiden, ajourien, kuoppien, mutalätäköiden ja aluskasvillisuuden keskellä. Tällaisen lyhyen, mutta raskaamman puoleisen metsäpolun läpi kikkailu ja tasapainottelu onnistuneesti tuntuu tosi palkitsevalta!
Jostain syystä nämä mun reittivalinnat onnistuu aina vähän ohjautumaan enempi tuollaiselle off-road-osastolle. Niinpä taas tänään löysimme itsemme pienestä kosteikosta, jossapa vielä jouduttiin toteamaan että umpikuja, täytyy kääntyä takaisin. Siinä sitten keskellä kosteikon mätästä seisoessani totesin, että mulla on taas vääränlaiset sukat jalassa tähän maastoon. Tähän Mikko toteaa, että ”sä et näköjään koskaan opi!”, johon minä vastaan: ”Opinhan! Joka kerta, kun laitan väärät sukat jalkaan, se tietää paljon jännempiä seikkailuja!”