Täällä blogin takana kulisseissa on touhuttu kaikenlaista.
Olen itse asiassa kirjoitellut pitkiä pätkiä erilaisia tekstejä, jotka ovat jääneet odottamaan oikeaa julkaisuhetkeä. Koska vallitseva maailmantilanne on muuttunut niin rajusti viime viikkoina koronaviruksen takia, osa tekemistäni teksteistä ei tule koskaan julkaistuiksi. Tekstit ovat vanhentuneet vain muutamissa päivissä.
Ja tämäkin tarina piti päättyä ihan eri tavalla. Sen piti kertoa siitä, kuinka tähtiin oli kirjoitettu, että asiat menisivät kuitenkin hyvin, ja että tämä olisi Kohtalon tarina, jonka oli tarkoitettu onnistuvan.
Mutta koska todellisuus on paskaa ja kosmiset meant to be -tarinat pelkkää utopiaa, tämä tarina ei valitettavasti mennyt niin.
Aloitetaanpas alusta.
Koti on tuntunut kissoista huolimatta niin kovin tyhjältä. Kaikista ensin esiintyneistä negatiivisista tuntemuksista huolimatta olin vahvasti tietoinen siitä, että tulen koiran (doggin) vielä joskus hankkimaan. Laadukasta tarjontaa kun ei ihan hirveästi ole, olin varautunut odottamaan sitä Oikeaa pitkäänkin. Kunnes, yllättävänkin pian, vastaan ilmestyi ilmoitus vain pari päivää aiemmin syntyneistä pennuista. Kiinnostukseni heräsi. Pienen pohdinnan ja taustatutkimuksen jälkeen päätin ottaa yhteyttä kasvattajaan. Kasvattajaan, joka asuu, ei lähempänä eikä kauempana, kuin Englannissa.
Sen kerran, – ehkä ainoan kerran elämässäni, – kun minä pystyn realisoimaan ajatuksen, että hakisin ulkomailta pennun, maailma näyttää suunnitelmilleni keskisormea pistämällä pystyyn vaatimattomasti koko maailman sekoittavan pandemian (covid-19, koronavirus).
Kun tiedustelin pentua ensimmäisen kerran kasvattajalta, oli korona vielä keskustelunaihe Kiinassa ilmenneestä viruksesta. Viikkojen edetessä, pentujen kasvaessa ja tunteeni vahvistuessa siitä, että haluan tämän kyseisen pennun ja suunnitelmat pennun hausta alkoivat edetä ihan tosissaan, alkoi myös epidemia levitä kohti Eurooppaa, Iranin kautta Italiaan. Seuraavaksi se olikin jo epidemioitunut tänne. Minä ja kasvattaja veimme keskusteluja eteenpäin, ja viimein varmistui ja vahvistui, että kasvattaja myy minulle näyttelytasoisen pennun. Minä riemuitsin onnesta; meille tulee pentu! Nemin poismenon jälkeen tämä oli ensimmäinen asia, mikä tuotti minulle oikeasti iloa.
Lentoliput olivat jo varattuna päivämäärälle 4.4., kun koronan status nousi epidemiasta pandemiaksi. Eteläisen Euroopan tilanne koronan kanssa oli huolestuttavaa seurattavaa. Tässä vaiheessa korona oli ehtinyt rantautua myös jo Suomeen.
Kun pennun hakuun oli aikaa kuukauden verran, huoli pandemian leviämisestä sai minut pelkäämään yhä enemmän tämän onnistumista. Pieni mutta sitäkin pontevampi tukijoukkoni täällä taustalla piti yllä korkeaa tsemppaushenkeä – kyllä tämä onnistuu! Tottakai se onnistuu! Omat tunteeni velloivat: milloin pidin kiinni siitä pienestä onnentunteesta, että minulle tulee pentu ja aikataulutin kalenteriin kesän pentunäyttelyitä, ja ideoimme Mikon kanssa pennulle kutsumanimeä. Sitten luin seuraavan uutisen pandemian levinneisyydestä ja vaikutuksesta sen kourissa taisteleviin maihin ja kuinka Suomessa tartuntojen määrä oli taas vuorokaudessa noussut X:stä Y:hyn.
Yhteistyökykyinen ja -haluinen kasvattaja seurasi maailman uutisia yhtä huolestuneena kuin minä, ja reagoi hienosti ehdotukseeni, josko pennun matkustusvalmisteluita pystyttäisiin hieman aikaistamaan, jotta me voisimme aikaistaa lentoaikataulua viikolla ja näin lyhentää jännitysmomenttia tuossa vaiheessa 3,5 viikosta 2,5 viikkoon. Aikataulumuutos sopi kasvattajalle sekä hänen eläinlääkärinsä aikatauluihin, ja niin lentoliput muutettiin käytettäväksi 29.3. (Voin muuten kertoa jonottaneeni Finnairin asiakaspalveluun tuona perjantaiyönä kaksi tuntia! Klo 22 aloitetun puhelun pituus oli 1 h 58 min, kun vihdoin lentoliput sekä pennun paikka ruumassa oli saatu muutettua.) Aikaistetussa aikataulussa pentu olisi 9-viikkoinen, ja kaikki matkustukseen vaadittavat toimenpiteet ja dokumentit olisi ehditty valmistella. Tässä vaiheessa Suomessa korona hätyytteli epidemian rajamailla, ja hallitus (ja sitä myöten myös työnantajani) suositti ulkomailta saapuville matkustajille 2 viikon kotikaranteenia. Niinpä minä päädyin ilmoittautumaan palkattomalle kahden viikon vapaalle alkaen paluupäivästämme – niin paljon halusin tämän pienen pennun kotiin, että olin valmis jäämään palkattomalle vapaalle puoleksi kuukaudeksi.
Kun aikaa oli jäljellä parisen viikkoa, olivat tunteet todella ristiriitaiset. Ajatus pennun tulemisesta tuntui niin etäiseltä ja sumuiselta, eikä odottavasta ilosta ollut tietoa ensinkään. Pandemia levisi Euroopassa tässä vaiheessa niin vauhdikkaasti, että joka aamu uutiset sai aloittaa lukemalla eri Euroopan valtioiden sekä Amerikan rajuista päätöksistä taudin leviämisen ehkäisemiseksi (Britannian ja Suomen toimenpiteet olivat edelleen aika maltillisia – samoin kuin viruksen leviäminen). Finnair perui jatkuvasti lisää lentoja, mutta koskaan meidän kohdekenttämme ei ollut peruttujen listalla. Tosiasia, että lentojen peruuntuminen tai jopa maiden rajojen sulkeminen matkailijoilta saattaisi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Ja edelleen aamukampa näytti 16, ihan kuten pari tuntia aiemmin asiaa laskiessani…
Sitten piti alkaa aikatauluttaa elämää. Pennulle pitäisi alkaa keräilemään ostoslistaa, saada laitettua oikeaa penturuokaa tilaukseen. Mutta ajatus koiran petien tai erilaisten puruluiden ostamisesta lähinnä ahdisti. Tunne oli sellainen, että on ikään kuin pakko alkaa keräilemään pentutavaroita, ja niitä kauhistutti ostaa, kun ei voinut olla varma, saanko edes koko pentua kotiin. Ei voinut hypistellä ja nauttia ällösöpöistä pentujutuista, koska mitä jos pentua ei tule? Kaikki olisi kuitenkin ostettava valmiiksi, sillä takaisin tultuamme olisimme kotona jumissa kaksi viikkoa karanteenissa, ja silloin niitä pennun tarvitsemia puruluita, puhdistussuihkeita tai uusia leluja rikottujen tilalle ei voisi lähteä ostamaan.
Samalla alkoi myös pakkaussuunnittelu. Koiran hakuun liittyvien tarvikkeiden ja dokumenttien lisäksi käsimatkatavaroihin joutuisi pakkaamaan hengityssuojaimet, käsidesiä, kertakäyttöhanskoja, puhdistusliinoja ja muuta hygieniatavaraa. Toiseen listaan aloin kerätä muistiin, mitä kaikkea tulisimme tarvitsemaan kahden viikon karanteenin aikana kotona. Paitsi kissoille ruokaa ja hiekkaa, myös pennun ruoat, herkut ja tarvikkeet, ja sitten meidän oma elämämme – ruoat, lääkkeet, puhdistus- ja pesuaineet, you name it. Ukilta ja Mummilta kysyttäisiin, suostuisivatko he käymään puolestamme kaupassa, jos (kun) jotain tarvittaisiin. Ostokset pitäisi jättää ulko-ovelle, josta me kävisimme ne hakemassa sisään. Ja heiluteltaisiin ikkunan läpi että ”moi vaan ja kiitos!”. Suunnittelin jo, miten nostaisin pennun ikkunan eteen pöydälle, jotta he näkisivät pennun ja miten se on kasvanut edelliseltä ikkunan takaa -kurkistelukäynniltä.
Aamukampa näytti 14:ää, kun Finnair ilmoitti tulosvaroituksestaan ja siitä, että yhtiö leikkaisi 90 % lennoistaan. Luin uutisen, ja korvissani alkoi humista. Hetken ajan luulin pyörtyväni. Tarkempi uutisen lukeminen kertoi kuitenkin, että muutos tapahtuisi vasta 1.4. alkaen, eikä tämän ilmoituksen yhteydessä perutuissa lennoissa ollut vieläkään meidän lentokenttäämme. JES! Ihanaa että me oltiin saatu vaihdettua lento maaliskuun puolelle, ihan vain pari päivää sitten! Kaikista varoitteluista, suosituksista ja kehoituksista huolimatta olin edelleen sitä mieltä, että jos vaan lennot kulkevat eikä kumpikaan valtio ole sulkenut rajojaan, minä aion lentää ja minä aion hakea pennun ja olla karanteenissa kotona. Tämän on pakko onnistua, kun näin pitkälle on jo päästy!
Sitten tuli seuraava päivä. Naula arkun kanteen.
Suomen hallitus julkaisi tiedon, että Suomessa otetaan poikkeustilannelaki käyttöön ja että Suomen rajat tullaan sulkemaan niin pian kuin mahdollista. Kuuntelin tiedotustilaisuutta, luin epäuskoisena samaa uutista kännykän uutisvirrasta ja itkin. Kuten olin itkenyt jo niin monena iltana aiemminkin siitä pelosta, ettei tämä voisi onnistuakaan. Nyt se olisi totta. Minä en saisi haettua tätä pentua.
Otin heti yhteyttä kasvattajaan, ja ehdotin vielä vaihtoehtoa että pentu lähetettäisiin ilman saattajaa, lentorahtina. Mutta kuten olin osannut arvata, kasvattaja ei suostunut tähän. Olin jo tietoinen, että kasvattaja ei myöskään jättäisi pentua minulle holdiin, odottamaan tilanteen laantumista – joko pentu haettaisiin ennen 12 viikon ikää, tai sitten homma pitäisi perua. Molemmin puolin tilannetta ymmärtäen kiitimme toisiamme ja totesimme, että tässä vaiheessa on pakko luovuttaa. Pentua ei saataisi Suomeen. Minun sydämeni murtui.
Kannoin pentuvaatekassin takaisin autotalliin kyyneleitä nieleskellen, pistin sen varmuuden vuoksi ihan viimeiseen nurkkaan piiloon. Keskellä autotallia nököttää yhä iso lentoboksi, jonka tilasin hyvissä ajoin, että se varmasti ehtii tulla ennen matkaa. Nyt sen saa myydä eteenpäin täysin uutena. Olin jokunen viikko sitten ostanut innostuksissani pari uutta pehmolelua pennulle: ne jemmasin nyt muiden pitkäaikaissäilytykseen laitettujen koiratarvikkeiden kanssa samaan pahvilaatikkoon. Kansi kiinni, etten vahingossakaan näe niitä. Katjan ja Niinan järjestämä ”puppy shower” -pentutarvikekakku on edelleen sellofaaneissaan autotallissa. Ihana pentupanta, jolle oli jo varattu käyttäjä ja jonka piti olla täällä kanssani tätä kirjoittaessani vain 12 päivän päästä, piti haudata takaisin laatikon pohjalle.
Tuntuu, kuin olisin menettänyt toisen koiralapsukaisen, ihan vain 3,5 kuukauden sisään. </3
Helvetin koronavirus! Helvetin Sattuma ja Kohtalo ja Paskan Määrä On Aina Vakio ja Tarinan Opetus! Helvettiin koko maailmankaikkeus!
Seuraavaksi saan ruveta ihmettelemään, saanko edes rahojani takaisin käyttämättömistä lentolipuista, vai menivätkö nekin rahat kankkulan kaivoon pentuhaaveen myötä.
Tällainen oli Tarina koronaviruksesta pennunostajan silmin.