No niin, pienen hiljaisuuden jälkeen on taas sopiva aika herätellä ajatustoimintaa, rusautella rystyset auki ja antaa näppiksen sauhuta.
Mitäs Nemille kuuluu?
Parin tunnin väsytyslenkillä Dannyn kanssa
Ensin täytyy mainita mukavasta metsäilylenkistä Dannyn kanssa alkuviikolla. Me oli sovittu treffit aamukympiksi; vähän joutui miettimään sopivaa lenkkeilyvarustusta tällaisen sumun keskelle! Piti pukea heijastimet ja valot, etteivät koirat katoa paksuun usvaan…
Metsässä ei toki sitten ollut ihan yhtä huonoa näkyvyyttä ja päiväkin alkoi lenkin aikana kirkastumaan, joten meidän mustat pysyivät tallella. Yritin alkumatkasta ottaa koirista vähän kuvia, mutta lopputulos ei nyt ollut kovin ihmeellinen. Lisäksi meillä on Heidin kanssa aina niin tärkeät höpinät päällä lenkillä, että koirien kuvaaminen tuppaa vähän unohtumaan.
Aivan loppumetreillä lenkkiä – siis käytännössä jo autojemme luona, hiekkaisella kentällä, molemmat koirat ottivat vahvan vainun ja painattivat joitakin kymmeniä metrejä edellemme. Näin vain, että autojemme vieressä oli joku Todella Ihana eli Täysin Vastustamaton Haju, eikä Nemikään meinannut malttaa tulla kutsuistani huolimatta. Kun Danny löysi vihdoin korvansa ja palasi takaisin, tajusimme että koira syö jotain. Voin kertoa, että seuraava Nemille suunnattu karjaisu ei jättänyt ihan hirveästi enää tulkinnan varaa tai vaihtoehtoja. Näin vakuuttavasti olen karjaissut Nemille todennäköisesti viimeksi silloin, kun sain sen kiinni maistelemasta savulohta keittiöstämme. Tämä komento meni vihdoin Neminkin kuuloelimiin asti (ja sen kuuli varmasti kaikki muutaman neliökilometrin matkalla…) ja koira palasi takaisin kasvoillaan “jooooosorisorisori!!” -ilme. En ole ihan varma, mitä koirat nyt loppujen lopuksi sieltä söivät – oli siis luokkaa ihmisen sinne dumppaamaa luista possunlihaa, – ja vaikka sain mahdollisuuden tutusta syötyihin asioihin olkkarin lattialle oksennetussa muodossa (ewwww) noin tuntia myöhemmin, tunnustan etten jäänyt liiaksi asiaa tutkimaankaan. Tulihan ne nyt kuitenkin ulos.
Metsäillessä hujahti ihan huomaatta melkein kaksi tuntia – Nemi saattoi olla vähän väsyksissä loppupäivän 🙂
Sukellus pimeään
Otetaas sitten vastapainoksi kuvia tämäniltaiselta lenkiltä. Kun tuota saamarin pimeää ei pääse pakoon, niin sukelletaan sitten sinne! Itselle ja koiralle kunnon varusteet; riittävästi valoja ja heijastimia, ja hihnalenkin sijasta suunnataan metsään! Sen verran tulee valikoitua reittiä, ettemme ihan hakkuuaukean risukkoon lähde nilkkojamme taittamaan, vaan kuljemme valmiita ja selkeitä polkuja.
Ainakin todennäköisyys, että törmäät siellä toisiin ulkoilijoihin (muutenkin ihanan rauhallisessa lähimetsässämme), alkaa olla häviävän pieni. Ihan itsekseen saa mennä omien ajatustensa kanssa. Ja pitää huolta, että punainen valotäplä kulkee mukana. Mutta eipä se Nemi kyllä kauhean kauas minusta irtoa pimeässä metsässä: kunnon hepulijuoksukierrokset jäävät valoisille päiville (tai säästellään omassa pihassa kaahattavaksi).
Onko yömöykkääjä poissa?
Lisäksi on pakko fiilistellä, kuinka Nemi on taas ollut hienosti ja osoittanut hienoja aikuistumisen merkkejä. Nimittäin, meille sattui tähän lyhyen ajan sisään tulemaan kaksin kappalein iltavisiittejä pääkaupunkiseudulle. Tämän johdosta Nemi jäi yksin (kissojen kanssa) kotiin illaksi siihen asti, että me ennätimme takaisin kotiin yötä vasten. Nemi on vaikuttanut nukkuneeen kaikessa rauhassa kotona – ja erityisen ilahtunut olen ollut siitä, että vaikka me keskellä yötä kotiin saapuessamme onnistumme herättämään koiran, ei se ole päästänyt kaameita ulina-vahtihaukkujaan, vaan meitä vastaan on tullut raukean uninen koira. Sitten kun se on tyytyväisenä ottanut vastaan tarjotun iltaruoan (yöpalan), kaatuu se sen jälkeen taas tyytyväisenä nukkumaan.
Nemille ei siis tule mitään hermostumisia siitä, että kodin iltarutiineissa on poikkeamia, että ruoka ei tulekaan ajallaan tai ketään ei ole kotona ja ennen kaikkea – ei öykkämöykkää, kun pihaan tulee auto keskellä yötä. Hyvä Nemi!
