Missäs nyt ollaan? Lue aiemmat tekstit:
Prologi: Kuusamon syysreissu
Kuusamon suurpetokeskus ja Sinipyrstön pyrähys
Syötteen kansallispuisto ei ole yksi yksittäinen iso alue, vaan se jakautuu useaan pienempään, itsenäiseen alueeseen. Me valitsimme kohteeksemme ihan itänurkalta löytyvän Pyhityksen huiputuksen.
Pyhityksen huippu on 422 m korkeudessa, ja se on Taivalkosken korkein kohta. Olen yrittänyt selvittää, onko Pyhitys vaara vai tunturi: molempia siitä tunnutaan käyttävän, ja yhtä tasaisesti esimerkiksi kartoissa ja reittiohjeissa puhutaan paitsi vaarasta, myös tunturista. Kuitenkin, tunturin määritelmä on puuton huippu. Ja sellainen Pyhityksen huippu on – isoista kivistä muodostunut. Toki puuraja on ihan huipun tuntumassa, mutta johonkinhan se raja on vedettävä 😉 Esimerkiksi parkkialueelta löytyvä, uuden oloinen kansallispuiston liikennemerkki puhui tunturista. Hieman myöhemmin matkalla oli muistaakseni puisia, vanhemman oloisia reittimerkkejä, joissa sitten luki vaara. Voisi helposti kuvitella, että Pyhitys olisi aiemmin käsitetty vaarana, mutta myöhemmin se olisi muutettu tunturiksi.
Pyhitystunturi… 
…vai Pyhitysvaara?
Syötteen kansallispuiston teksteissä (luontoon.fi) paikasta puhutaan vaarana. Laitoin kuitenkin Syötteelle kyselyä aiheesta, ja sain sieltä aika hyvän, mutta ympäripyöreän vastauksen tyyliin “rajanveto on aika vaikeaa, ja luonto ei monesti noudattele meidän ihmisten tekemiä määritelmiä…”. Lopputulemana minulle vastannut henkilö näki Pyhityksen tunturina. Minun silmissä huippu oli puuton, ja uuden oloisessa liikennemerkissä luki tunturi, ja – ihan suoraan sanottuna, – koska on mageampi puhua tunturin kuin vaaran valloituksesta, niin käsittelen valloittamaamme paikkaa nyt Pyhitystunturina. Jos jollakulla on paremmin perustelua tietoa, niin saa oikaista (jos uskaltaa! :D)
Nimi Pyhitys kertoo tunturin rinteen pöytäkivistä, merkkinä saamelaisten ajoista ja vanhoista tavoista. Jykevät kivet ovat toimineet metsän ja järvien antimien uhrauspaikkoina, joilla on pyydetty hyvää pyyntionnea jumalilta.
Reitti muodostuu kahdesta erilaisesta kulkuosuudesta. Matka on suuntaansa kaksi kilometriä pitkä, ja se määritellään keskivaikeaksi. Ensimmäinen kilometri kävelläänkin hiekkatietä, joka tuntuu jalkojen alla lähinnä valtaväylältä. Kilometrin jälkeen tie ohjautuu pienelle käännöspaikalle, ohittaa sievän laavun, ja sitten alkaa kivikkoinen ja juurakkoinen polku ylöspäin. Tästä määritelmä keskivaikea. Nousua koko kahden kilometrin matkalla tulee 160 metriä.
Kun huippu alkaa lähestyä, se paljastaa upeat maisemat. Huipulta avautuu erämainen, vaarojen täyttämä näkymä Kostonjärvelle. Itse huippu, korkein kohta, on hienojen isojen kivenjärkäleiden muodostama ja sinne hyppely saa tuntemaan itsensä aika pieneksi.
Takaisinpäin palataan samaa reittiä, kaikki samat kivipolut ja juurakot ja lopulta valtaväylältä tuntuvalle hiekkatielle.
Pyhityksen huiputus on ihan ehdottomasti käymisen arvoinen. Paikka ei taida olla niin suosittu kuin lähempää Iso-Syötettä ja luontotupaa lähtevät reitit ovat – ja tämähän vaan nostaa reitin arvoa minun silmissäni. Suosittelen!