Tiistaina oli kotona melkomoista vauhtia ja hälinää: varastosta haettiin rinkkaa ja reppua, pussukkaa ja nyssykkää, vesipulloa ja matkaevästä ja jos vaikka mitä! Luvassa olisi kesälomajakson loppuhuipennukseksi kahden yön telttaretki Seitsemisen kansallispuistoon ja sen jälkeen pari yötä mökillä.. Aika paljon sai taas pakata tavaraa kahden ihmisen ja yhden koiran matkaan 😀
Rinkkoja emme muistaneet punnita lähtiessä; omani veikkaan painaneen yli 15 kg ja Mikon rinkka vielä enemmän. Nemi kantoi omassa rinkassaan ruokansa, yöhaalarinsa sekä pienen setin koira-EA-tarvikkeita. Nemin rinkan yhteispainona arvioin olleen kolmen ja neljän kilon väliltä.
Päivä 1: Kulomäki-Kirkaslampi
Reissuhan toki alkoi varhain keskiviikkoaamuna starttaamisella kotoa, kaikki tavarat ja aivan liian painavat rinkat autoon sullottuina. Ajoaikaa lähtöpisteeseen oli viitisen tuntia.
Perille Seitsemisen parkkipaikalle päästiin keskiviikkona hieman klo 16 jälkeen. Lähestyessämme Ylöjärveä alkoi sää muuttua epävakaisemmaksi, ja parikymmentä kilometriä ennen tuli vettä ihan urakalla. Aiemmin paikalle ehtineet Niina sekä likat Penni ja Hekla osasivat viestittää, että perillä on nätti auringonpaiste. Sääennuste ei kuitenkaan luvannut meille ihan hyvää: hyvällä tuurilla ei kastuttaisi, huonommalla sitten… no, niin.
Suunnitelmana oli olla maastossa kaksi yötä, ja kulkea 25,9 km pitkä Virkatien lenkki. Toisena vaihtoehtona olisi tarvittaessa lyhentää reissua 18,8 km mittaiseen Seitakierrokseen. Vaihtoehtoja yöpymispaikoiksi oli mietitty ennen kaikkea vesihuollon järjestymisen puitteissa – olisi luvassa lämpöisiä päiviä, pitkiä kävelymatkoja ja olisimme keitettävien luonnonvesien varassa.
Lähdimme matkaan totuttelemaan painaviin rinkkoihimme, ja katselimme hieman huolestuneena edessämme aukeavia kovin synkän näköisiä pilviä. Olimme ehtineet taivaltaa noin kilometrin matkan, kun pieni saderintama pyyhkäisi ylitsemme. OK, selvittiin vielä kuivin nahoin. Hetken kuluttua sade kuitenkin yltyi, ja sitten tulikin jo kiire varustaa itsemme ja koirat sadevaatteisiin. Sitten alkoi ukkonen jytistä.
Saimme taivaltaa ukkosrintamassa useamman kilometrin matkan. Oli vinkeää laskea välimatkoja salaman välähdyksestä jyrähdykseen (välillä kaksi, välillä vain yksi kilometri) ja kuulla, miten ukkonen kieppui ja pyöri pilvimassassa yllämme. Jyrinää ja jytinää kuului niin tasaiseen tahtiin, että minä välillä ihan unohdin kuunnella sitä – niin tasaista ja jatkuvaa äänimassaa se tuotti.
Ai niin: Yksikään koiristamme ei reagoinut ukkoseen ja koviinkaan räsähdyksiin. 🙂
Mutta, riittääkö tämä kuvaamaan jotakin niskaan saaamastamme sateen määrästä? Voin kertoa, etten muista milloin viimeksi olisin kastunut näin pahasti. Kaikkia vaatekerroksia myöten. Me kaikki kastuimme, vähän eri syistä: Minun vuosia palvellut goretex-takkini olkasaumaukset pettivät väärällä hetkellä, eikä sadevarustukseni ollut muutenkaan täysin pitävä. Mikko joutui toteamaan suunnittelemansa sadeviittaratkaisun vielä parantelua vaativaksi. Niinalla meni tovi saada koiransa, itsensä ja rinkkansa sadevaatteiden suojiin, ja he taisivat kastua jo siinä vaiheessa.
Kävelimme märässä maastossa, kuunnellen päähän ropisevia isoja pisaroita sekä ukkosta yllämme, kunnes saavuimme Kirkaslammen risteykseen ja havaitsimme, että siellä olisi katettu tulipaikka. Jes! Juuri se, mitä märkien varusteiden kanssa tarvittaisiin! Tulipaikalla oli pari muutakin retkeilijäryhmää lämmittelemässä ja kuivattelemassa tulen äärellä. Vaihdoimme heti kuivat merinovillavaatteet ylle, samoin kuin koirille kuivaa ja lämmintä päälle, ja levittäydyimme hyvin tehokkaasti kuivattelemaan kolmen ihmisen ja kolmen ison koiran läpimäriksi kastuneita varusteita. Tämä olisi hyvä paikka; tähän jäätäisiin yöksi.
Viimein sade alkoi hellittää ja ilmanala muuttua. Minäkin sain kaivettua kameran uudestaan esiin – todettuani ensin, että se ei ollut kärsinyt mainittavia kosteusvaurioita takkini taskussa. Ja voi miten upeita iltakuvia Kirkaslammelta saatiinkaan! Järvi höyrysi, aurinko punasi taivaanrannan, ilma oli sateen jälkeen kuulas ja raikas… ahhh <3 Enää ei harmittanut yhtään, että aiemmin oli vähän kastuttu.
Päivä 2: Kirkaslampi – Honkaniemi
Yö nukuttiin vallan mukavasti (minulla osa vaatteista makuupussin sisällä kuivamassa ja lämpiämässä), ja aamulla oli mukava herätä aurinkoisen lämpöiseen aamuun. Emme pitäneet lähdön kanssa mitään kiirettä; virittelimme uudestaan tuletkin tulipesään ja nahkeimmat vaatteet ja varusteet saivat edelleen roikkua kuivumassa (kyllä, niin pahasti me kastuttiin!). Tässä kohtaa mietittiin myös reittivalintoja: painavat rinkat kolottivat osaa meistä eri puolilta kroppaa, joten päätimme lyhentää reittisuunnitelmaa ja kiertää Seitakierroksen.
Huomenta! Reippaana ja öh… levänneenä ja pirteänä…? 
Retki-Nemi sekä Ruffwear Palisades Pack -rinkka.
Jos ensimmäisen päivän reitti oli enemmän metsäisempää maisemaa ja sisälsi myös reitin isoimman nousun, oli toinen kävelypäivä erilaisten kelopuiden sävyttämää. Että ne voivat olla hienoja luonnon taideteoksia! Muutoinkin maisemat olivat ihania. Reittimme vei myös läpi Koveron perinnetuvan, jonka pihamaalla täydensimme vesivarastot täyteen pihakaivosta, ja siinä ihmetellessä saimme ihailijoita koirille. Saimme kuulla, että juttu isoista retkeilevistä koirista oli kiirinyt; nimittäin Niina oli lähtöpäivänä meitä odotellessaan jutellut Kulomäen lähtöpaikalla kahvilan kokin kanssa koiristamme, ja vuorokauden aikana koiristamme oli tullut jo odotettu nähtävyys Koveron perinnetuvan kattoa uudistamassa olleille työmiehille! 😀 😀
Kahdeksan kilometrin taivalluksen jälkeen tiemme vei Honkaniemen tulentekopaikalle Pitkäjärven rantaan. Järveltä puhalteli lämmin kesätuuli, joka sai kuivatella loputkin nahkeiksi jääneistä varusteista. Asetuimme aloillemme, ja aloimme kerätä voimia päivän reippailun jäljiltä. Toisilla riitti energiaa vähän enemmänkin. 😀
Honkaniemi oli todella nätti paikka! Siihen kun yhdistää aurinkoisen, lämpimän kesäpäivän, ulkoilun ja liikunnan tuoman hyvän olon, tuoreet, paikan päällä poimitut mustikat ja ihanan rennon fiiliksen. Miten helppo sitä olikaan vain upota hetkeen ja unohtaa kaikki muu; olla juuri siinä ja nyt. Ihanaa.
Honkaniemi ei ole virallinen telttailualue ja siellä ei olisi saanut yöpyä. Tämä tosin varmistui ja vahvistui meille vasta itse asiassa vaellusreissumme jälkeen. Tästä syystä en voi, ihanasta paikasta huolimatta, suositella sitä yöpymiskohteeksi jatkossa, vaan yöpyminen kannattaa tehdä Jokiristillä tai Liesijärvellä.
Päivä 3: Honkaniemi – Kulomäki
Kolmas aamu Seitsemisissä valkeni kauniina ja aurinkoisena. Ei lainkaan huonompi paikka syödä aamupuuroaan, vai? 😉 Nyt täytyy muuten antaa hyvä vinkki kahvihommiin: näin isolla tavaramäärävarustuksella päätimme jättää nokipannun kotiin, ja “tyytyä” pikakahvijauheisiin. Kaupasta matkaamme tarttuikin cappuccinojauhe – eli maitokin jo valmiiksi mukana! Cappuccino oli vallan kelvollista, eli tämä idea jää meillä jatkokäyttöön!
Proteiinilla terästettyä kaurapuuroa höysteenään pähkinöitä ja tuoreita mustikoita, sekä cappuccino.
Kolmas reissupäivämme lähti suuntaamaan kohti aloituspaikkaamme, eli Kulomäkeä. Kolmannen päivän reitti koostui selkeästi enemmän soista ja pitkospuista; vaikka niitä oli jo aiempinakin päivinä ollut, niin nyt pitkoksia suovetten päällä tallusteltiin selkeästi enemmän kuin kahtena aikaisempana päivänä. Lakkaa näytti tulevan aika reippaasti, ja juottaessamme koiria lammen rannalla saatoin eksyä vähäksi aikaa syömään kypsiä lakkoja… mmm-mmm-mmm!
Ison suoalueen laitamilla koirat ottivat suolta hajun. Ensimmäisenä Penni, ja heti perään Nemi ja Hekla. Hajua seurattiin nenät pitkänä vaikka kuinka kauan. Hieman myöhemmin samaisen suoalueen toiselta reunamalta tuli kaksi hillastajaa; noinkohan koirat olisivat niin kiinnostuneina nuuhkineet ihmisiä, vai olikohan suon kätköissä jossain hirvi… tai karhu?
Perjantaipäivä oli vielä kuumempi kuin edellispäivä, ja vajaan seitsemän kilometrin tallustelun päätteeksi oli ihan mainiota päästä vaihtamaan kuivat ja puhtaat sukat sekä kevyemmät kengät jalkaan, ja käydä hakemassa raikasta vettä – ja kahviosta jätskiä ja tuoreita munkkeja syötäväkseen. 🙂
Kolme tallustelupäivää, 21,76 km painavat rinkat selässä kaikenlaisissa sääolosuhteissa ukkosmyräkästä paahtavaan helteeseen. Olipahan mainio reissu, ja reissun jälkeen kyllä tunsi pari päivää sen tehneensä! 😀 Kiitos ja kumarrus matkaseuralle <3
Jotain uuttakin opittiin
Vaellusreissumme oli tällä kertaa hyvin opettavainen. Ensinnäkin: tulipahan koettua yllättävät sääolosuhteet ensimmäistä kertaa. Sadevaatteiden varustelutaso (sekä niiden oikeaan ja helposti saatavaan paikkaan pakkaaminen) sai taas kerran uuden merkityksen. Ja kyllä; aika suotuisissa säissä ollaan männävuodet tallusteltu, kun nyt vasta – kahdeksan vuoden jälkeen – Suomen suvisää pääsi yllättämään. Mutta, Mikon sanoin: tämä oli opettavaista – sadevarustelu vaatii vielä parantelua!
Toisekseen, tämä oli ensimmäinen kerta, kun kukaan meistä oli vaellusretkellä kahta yötä putkeen. Jouduimme yhteen ääneen toteamaan, että tanskandoggi ei valitettavasti ole se käytännöllisin koirarotu vaelluskaveriksi – tarvittava ruokamäärä on iso ja se painaa; koira tarvitsee vaatetusta (sadevaatteet JA lämpöiset vaatteet) sekä pedin tai patjan, ja kaikki nämä vievät rinkassa tilaa ja painavat myös. Ja luonnollisesti, jotta mahdut ison koirasi (koiriesi) kanssa telttaan, et voi pakata pientä ja käytännöllistä telttaa, vaan tarvitset vähintään kolmen hengen teltan -> jälleen kerran sama tilanne tilan ja painon suhteen. Kun kantaa rinkassaan omat tarvikkeet ja ruoat sekä valtaosan tanskandogin retkeilytarvikkeista, niin rinkan paino lähtiessä on tosiaan lähempänä kahtakymmentä kuin viittätoista kiloa. Ja tällä kertaa ei pakattu mukaan edes vesiä yhtä juomapullollista enempää. (Ja hatunnosto Niinalle: Minä ja Mikko jaamme kahdestaan kannettavat tavarat kahdelle ihmiselle ja yhdelle koiralle, Niina kantaa yksinään yhden ihmisen ja kahden koiran tavarat! Huhhuh, kova mimmi!)
Alkaa näyttää siis siltä, että tällainen kahden yön reissu taitaa olla maksimi, mihin kantokapasiteettimme kykenee. Tämäkin on hyvä tiedostaa tulevaisuuden retkiä suunnitellessa (nimimerkillä “Karhunkierros 80 km – haaveko vain?”).
Näillä ajatuksilla eteenpäin kohti arkisia aherruksia. Moi!