Kerron teille nyt aika kamalan tarinan tältä päivältä. Se päättyi onneksi onnellisesti. Mutta ihan jäätävää oli tämä kokea, älkää kokeilko.
Työpäivämme Loviisassa oli ohi. Mentiin Nemin kanssa ulos, avasin auton ovet, jotta se tuulettuu. Käytin Nemin metsikön laidalla pissalla ja vein sen autoon. Jostain kumman syystä päätin laittaa Nemin häkin päälle aurinkosuojapeiton; nämä olivat kesän ensimmäisiä oikeasti kuumia päiviä ja auto oli lämmin. Koiralla oli siellä myös viilennysmatto samasta syystä. Läimäisin ovet kiinni ja siirryin kuljettajan puolelle. Ovi ei aukea. Nykäisen uudestaan, se ei aukea. Tajuan auton olevan lukossa, ja avaimet autossa sisällä, virtakytkimessä.
Samalla sekunnilla koko tilanteen kauheus valkeni kaikessa laajuudessaan tajuntaani: Päivä on ollut kuuma. Auto oli keskellä aurinkoista parkkipaikkaa. Nemi oli autossa, jossa kaikki ovet ja ikkunat olivat kiinni. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta Nemin ikkunan puolelta sisään. Käsilaukkuni, kännykkä, avaimet, kaikki olivat autossa ja minä auton ulkopuolella. Vara-avaimet olisivat kotona, puolen tunnin ajomatkan päässä, mutta ketään ei ole kotona, sillä Mikko oli reissussa. Kun saisin jostain käsiini puhelimen, joutuisin soittamaan ensin numerotiedusteluun etsiäkseni Mikon isän puhelinnumeron, pyytääkseni heitä lähtemään kotoaan Kotkasta ajamaan ensin meille, menemään vara-avaimilla sisään, etsiäkseen Caddyn vara-avaimen ja ajavansa Loviisaan. Tähän kaikkeen tulisi menemään noin tunti.
Ja minun vaihtoehdot olivat odottaa ja olla hyperventiloimatta, tai murtautua autooni, tai rikkoa sen ikkuna. Kaiken tämän iskostuminen tajuntaani, siinä ovenkahvaa nykiessäni, oli lyödä jalat alta.
Kuljin heti kauppaan ja sain S-marketin vuorovastaavan käsiini. Puhelu Nemin Ukille järjestyi hetimiten, ja onneksi Mummi ja Ukki pääsivät lähtemään matkaan välittömästi. He joutuivat soittamaan kerran takaisin S-marketin myymäläpäällikön puhelimeen kysyäkseen minulta lisätietoja auton avaimesta, ja sitten aloin laskea minuutteja heidän saapumiseensa. S-marketin vuoropäällikkö haki vara-avaimen myymäläämme ja päästi minut sinne odottamaan.
Sitten piti vain odottaa. Ainoa lohdutus oli, että koiralla oli allaan viilennysmatto ja häkin päällä oli foliopeite. Lohtu oli kuitenkin hyvin laiha; peite teki myös sen, että se esti näkyvyyden koiraan. En nähnyt, oliko koira jaloillaan vai kenties jo tuupertunut. Kauhu alkoi hiipiä: ajatus siitä, että Nemi tukehtuu autoon ja sen kuumuuteen. Ajatus siitä, että autosta löytyy tajuttomana makaava koira… Että odotin liian pitkään… Miten pitkään voin odottaa, ennen kuin menen rikkomaan ikkunat? Tai soittaa poliisille?
Kun en muutakaan voinut, avasin koneen: mikä olisi tarkka ajoaika heidän kotoaan perille? Yritin myös googlettaa toimintaohjeita lämpöhalvauksen varalle, mutta olin sen verran sokissa, etten muistanut mikä se etsittävä sana on – siis ‘lämpöhalvaus’. Muistin vain palovamman ja ylikuumenemisen. ”kuuma auto ja koira” tuotti kivuliaita tuloksia otsikkotasolla ”tiedätkö, kuinka kuuma autosi on +20 lämpötilassa!” No vittu tiedän!! Toimintaohjeet vihdoin löydettyäni, ja kelloa vähän väliä vilkuillessani, tein toimintasuunnitelman. Sitten kaivelin myymälän varastohyllyjä, ja löysin sieltä lakanan. Laitoin lakanan kylmään vesiastiaan odottamaan ja vein auton luo valmiiksi vesikupin. Jos koira olisi tokkurainen, soittaisin Lovetin päivystysnumeroon. Mietin valmiiksi, miten tämä selitetään puhelimessa englanniksi. Toimintasuunnitelma oli valmiina, ja sitten odotin vielä jotain helvetin pitkiä minuutteja.
Mummi ja Ukki tulivat niin pian kuin pääsivät ja ohjeitteni mukaan avasivat ihan ensimmäisenä auton ovet selälleen. Minä juoksin märän viltin kanssa ulos, ja onnekseni vastaani tuli häkissään omilla jaloillaan seisova Nemi. Se tuli autosta ulos ja läähätti, mutta ei mitenkään hyperventiloiden. Se sai päälleen märän peiton (ja hyiöyök, se oli märkä!!, tuumasi hän) ja kun koira käveli itse, vein sen sisälle ilmastoituun sisätilaan. Vettä Nemi ei halunnut juoda, joten tarjoilin sille pakkasesta otetun koiranjäätelön.
Nemin viettämä aika kuumassa autossa oli noin viisikymmentä minuuttia. Ja se oli kunnossa. Helpotuksen ja pelästymisen kyyneleet alkoivat vain valua poskille ilman lupaa.
Sisällä myymälässä meni puolisen tuntia seuratessa Nemiä ja viilentäessä sitä, samalla kun käytiin Mummin ja Ukin kanssa läpi tapahtuman kulku ja myös ne pahat kauhuskenaariot siitä, miten tämä olisi voinut päättyä. Nemi oli myymälässä pirteä, se kuljeskeli ja nuuskutteli paikkoja eikä vaikuttanut mitenkään normaalista poikkeavalta. Minä sen sijaan hyperventiloin vielä tätäkin kirjoittaessani, ja automatka kotiin meni käytännössä itkien. Säikähdin niin jumalattoman paljon.
Nyt olemme kotona, ja Nemi nukkuu levollisesti omalla sohvallaan. Seuraan tietenkin tilannetta ja nesteytän koiraa täällä.
Tämä tarina olisi voinut päättyä huonosti. Meillä oli onnea matkassa, ja kiitos Ukin ja Mummin, Nemi saatiin hengissä ja kunnossa autosta ulos – ilman, että autoa jouduttiin hajottamaan. Voi olla, että minä varmistelen auton avaimien mukana oloa seuraavat.. no, lopun elämäni ajan.
Kiitos myös S-marketin vuoropäällikölle avusta (tulen kiittämään häntä kyllä henkilökohtaisesti) sekä kiitos Niinalle ja Katjalle, jotka etänä olivat vastaanottamassa mun kauhua ja tuskaa tässä tilanteessa.
Kun nyt hiljalleen alan minäkin rauhoittua, voin todeta että vielä muutama asia olisi pitänyt tehdä tilanteessa toisin. Minun olisi jälkiviisaasti pääteltynä pitänyt soittaa poliisille ja kysyä, tulevatko he avaamaan auton vai odotanko vara-avainta. Lisäksi koiralle tarjoiltu neste (joka tässä tilanteessa oli veden asemasta maistunut jätski) olisi pitänyt olla haaleaa, ei kylmää. Kasteltu viltti oli toki viileä, ei jääkylmä. Mutta niin vaan minä minä menin hieman sokkiin tilanteessa, että vaikka toimintakyky pysyi, ei pää toiminut ihan täysin. Esimerkiksi tilanteen lauettua hoksasin, että minulla oli työpaikan avain koko ajan kaulassani – sen tajuaminen aiemmin olisi oikaissut pari mutkaa ja esim. nopeuttanut puhelimen ääreen pääsyä. Mutta kun ei, ihmismieli toimii kummasti.
Huoh.. älkää kokeilko kotona. Ja menkäähään halaamaan karva-aarteitanne. <3