“No mut onhan tääl nyt nättiä.”
Näin olen yrittänyt itseäni skarpata tässä viimeiset viikot, kun lunta on vaan tullut lisää, ja tullut lisää, ja tullut lisää. Olen yrittänyt myös muistella sitä kurjaa fiilistä, minkä pimeä ja lumeton syksy (eli koko edellisvuoden talvi) toivat.
Istun sisällä läppärin ääressä. On kotitoimistopäivä, ja pitäisi työjuttuja tehdä. Ei hitto, ulkona ei ole juurikaan pakkasta ja aurinkokin näyttää paistavan. Kyllä me nyt lähdetään Nemin kanssa lenkille. Metsään, jotta pääsee Nemi vähän liikkumaan vapaana. Puemme vaatetuksen sen mukaisesti, että onhan sitä lunta siellä metsässä, edelleen. Nemille puntillinen haalari estämään lumen pääsyä rintaan ja vatsaan, ja minulle säärystimet estämään lumen pääsy kenkiin. Sitten lähdetään.
Minä kun, edelleen, tunnustaudun täysin kesäihmiseksi, yritän saada jotain irti näistä talvikuukausista. Erityisesti kuuset ja mökkien katot näyttävät kauniilta, kun ne vuorautuvat paksun lumivaipan alle. Niin kerta, onhan se nyt oltava kiva lähteä ulkoilemaan, kun lumi tuo valoisuutta ja raikkautta. Ja kun kevättalven puolelle kohta käännytään, niin aurinkokin aina joskus näyttäytyy?
Haetaan siis hyviä puolia.
Onhan tää nyt ihan supernättiä.
Minulla on reittisuunnitelma valmiina. Alku onkin lupaava; joku on kävellyt täällä ehkä eilen. Meillä on polku! Nemi hyppelee edelläni. Etenemme sopivan matkan kohti metsää, kun polku kääntyykin eri suuntaan kuin mihin minä olin menossa. Päätän jatkaa kohti alkuperäistä suunnitelmaani. Myöhemmin sain huomata; se osoittautui virheeksi.
Maasto alkoi upottaa heti eri tavalla. En ollut kovin kauas ehtinyt, kun huomasin seisovani lumessa reiteen asti. Ei se mitään, tarmokkaasti eteenpäin vaan! Tämä pätkä on lyhyt, ja kohta tullaan siihen risteyskohtaan, missä varmasti on muitakin kävellyt. Tajusin tässä kohtaa, että sään lauhduttua viikonloppuna ja nyt pakastuttua uudelleen, on hangen päälle muodostunut kiiltävän kova kansi, joka joka askeleella rasahtaa rikki kuin lasi. Nemin jalkoja ei suojannut mikään vaateparsi. Päätin säästää sitä, ja annoin sen kulkea takanani. Näin tulin siis huomaamattani päättäneeksi, että MINÄ tulisin raivaamaan meille koko lenkkipolun reitit. Ja koska suomalainen (typerä, typerä) sisu ei anna luonnolle periksi, että oltaisiin käännytty takaisin, minähän sitten tarvoin hangessa. Nyt jo vähän hammasta purren.
Edellistalvena, ja muistaakseni tänäkin syksynä tuli toivottua, että sataisipa sitä lunta. Edes ihan vähän, että se pimeys taittuisi. Ja ilo oli iso, kun lunta tuli. Mutta entä sitten, kun lunta tulee kerralla kaksikymmentä senttiä, ja uutisotsikot huutavat lumikaaosta. Ja sitten kun tämä toistuu yhden talven, ja tarkemmin alle kahden kuukauden sisällä, nyt jo neljättä kertaa?
On nättiä?
Pääsimme risteyskohtaan. Ei merkkiäkään aiemmista kulkijoista. Ei saakeli! Nyt alkoi olla jo kuuma, ja hiki. Reittivalintani vaihtui tässä kohtaa toiseen: tuolla toisella suunnalla on todennäköisemmin liikkunut muita, ja metsäreitin osuus on itse asiassa paljon lyhyempi kuin suunnittelemani reitin olisi (“mutta takaisin ei enää käännytä, kun näin pitkälle on tultu”). Jokainen askel upotti vähän eri verran; joskus askel pysyi melko korkealla, ja sitten toinen jalka upposi reiteen asti. Jättämäni askeljäljet olivat terävät ja napakat; jäisen lumenreunan lähes kuuli rouskuvan. Omissa sääriluissa alkoi tuntua arkuutta jääkannen jatkuvista osumista. Eikä täällä mikään aurinkokaan enää paista! Suusta pääsee pari ärräpäätä ääneen.
Ensimmäisen lumikaaoksen jälkeen ymmärrän, että sitä palaa takaisin metsään ja huokaisten tarttuu härkää sarvista. Joo, ne meidän aiemmat polut ovat nyt muurautuneet umpeen, mutta ehkä tällä kertaa se tallaamani polku säilyy, ja me voidaan koko lopputalvi kulkea mukavasti metsässä polkuja pitkin – ympärillä olevista lumimassoista piittaamatta?
Onhan tää nyt kuitenkin nättiä!?!!
Minulla on aivan älyttömän kuuma ja hiki. Mielessäni alkaa pyöriä tämän blogipostauksen raamit ja selkeä näkemys siitä, miten tarina tulee etenemään. Jos nyt täältä edes kotiin selvitään! Pakkohan se on: tuossa seuraavassa risteyksessä on jo pakko olla jälkiä – vähintään meidän tekemät pohjat edelliseltä lenkiltä! Nemi astelee sirosti ja simpskasti jäljissäni, kukaan ei varmaan huomaa että jättämissäni jäljissä on kävellyt koira! Se joutuu toki nostelemaan jalkojaan korkeassa hangessa, mutta että “liikuntaa vapaana…”? Paskat. Niin, olisihan tämä helpompaa minulle, jos koira voisi edes osan matkasta raivata reittiä minulle. Mutta ei, tiedän, miten kivuliasta tuo jääreuna on, en halua koiraa sattuvan turhaan. Saa kävellä perässäni. Niin, mitäpä sitä ei koiransa eteen tekisi, huomaan ajattelevani. Taas askel pettää jalan alla ja vajoan polvilleni hankeen. Ollaan edetty ehkä kymmenen metriä.
[evp_embed_video url=”http://hammerheart.kapsi.fi/greatdane/wp-content/uploads/2019/02/IMG_2766.mov”]
Niin, missä kohtaa menee ajatuskulku pienellä ihmisellä pieleen? Mikä saa palaamaan metsään takaisin tekemään niitä samoja virheitä uudelleen ja uudelleen, kuvitellen, että ehkä tällä kertaa se polun raivaaminen olisi jostain syystä helpompaa, tai että tällä kertaa se polku tosiaan sinne jäisi pysyvästi?
Pääsemme seuraavaan risteyspaikkaan. Ei ketään muita liikkujia! Ne minun ja Nemin tekemät edelliset jäljet näkyvät paikoitellen, hatarina aavistuksina, kuin jokin ohikiitävä muisto. Ei saatana! Omat sääriluut alkavat tuntua todella kipeiltä. Otan talvihanskat käsistäni ja ujutan ne säärystimien väliin; hanskat tuovat tarvittavan lisäfyllingin jalkojeni ja terävän jään väliin. Kulkeminen tuntuu helpottuvan hieman, enää ei satu. Ja sitten alkaa viimeinen ylämäki. Maitohapot puskevat tässä kohtaa läpi – eikä se aamun kuntosalilla tehty jalkatreenikään nyt yhtään helpota asiaa, – ja huomaan voimieni olevan aivan loppu. Viimeksi tässä mäessä oli jälkiä sentään jo tässä kohtaa, mutta ei tällä kertaa, EI TÄLLÄ KERTAA…
Niin että ONHAN TÄÄLLÄ NYT NIIN NÄTTIÄ, ETTÄ!
Huipulla viimein! Ja juuri, kun pessimistinen puoleni on saanut minusta lopullisen niskalenkin ja lukko-otteen huomatessani miettiväni, millaista helvettiä tätä mäkeä on laskeutua alaspäin, näen ne. JÄLJET! Joku on käynyt täällä huipulla ja palannut omia jälkiään takaisin. Meillä on polku!! Me ehkä selviämme sittenkin hengissä!! Nemi ottaa heti johtoaseman ja viipottaa menemään polulla tyytyväisenä ees taas. Jalkoja polttaa ja hapottaa, kun pääsemme auratulle tieosuudelle. Jäämme sittenkin henkiin!
Koko lenkin pituus oli kaksi kilometriä, josta hangessa tarpomista arviolta puolet matkasta, ja aikaa kului reilu tunti.
Minä, tässä ja nyt, kirjallisesti lupaan, että jos vielä kerran, jos tänä talvena tulee yksikin ”lumikaaos!”, niin minä EN mene sinne metsään niitä polkuja raatamaan. Nemistä ei tässä kohtaa ole apua – hän, hän viettäisi talvensa mieluummin Floridassa (ihan kuten minäkin), eikä meistä kumpikaan nauti niistä metsäilyistä, niin okei, mennään sitten vaan tylsiä hihnalenkkejä auratuilla teillä.
Terveisin Heidi ja Nemi, jotka molemmat vetäytyvät tasan nyt talvihorrokseen vilttien alle ja tulevat esiin sieltä vasta, kun lumikerros on sulanut noin 58 cm matalammaksi ja aurinko näyttäytyy päivästä enemmän kuin 10 minuuttia. Huomattavasti enemmän. Niin että katsellaan sitten toukokuussa.