Nemi on vallan mukava lenkkeilykaveri. Se kulkee missä tahansa maastossa ja jaksaa kulkea miten pitkään vaan.

Hihnassa Nemi kulkee pääsääntöisesti nätisti. Erityisesti, kun otetaan huomioon, että koiralla on ikää alle 20 kuukautta ja tämän pitäisi olla sitä haastavinta aikaa junnuikäisen, murkkuilevan koirakakaran kanssa. Nyt joudun sanomaan, että ei meillä vaan! 😀 <3 Hihnassa Nemi kävelee suurimmaksi osaksi rennosti ja sopivan matkan päässä, ilman että naru olisi tiukaksi kiristynyt. Hajuihin sen nenä meinaa jäädä kovasti kiinni, ja etenemään ei ehtisi, kun jo seuraavassa heinässä on joku uus ihana tuoksu…

Hankaluuksia tuottaa tällä hetkellä eniten, luonnollisesti, koiraohitukset. Tuo hihnakävelyn yksi haastavimmista hetkistä, jota (ruksaa mielestäsi oikea vastaus)
a) joutuu
b) pääsee
c) ei pääse, vaikka haluaisi

harjoittelemaan vaihtuvia kertoja per lenkki.

Mä ruksaisin meille kohdan c)! Pohdiskelin koiraohitusten ongelmallisuutta laajemminkin aiemmin keväällä tässä postauksessa. Samat lainalaisuudet pätevät edelleen, mutta ajattelin vähän päivittää meidän tämänhetkistä kehitysvaihetta.

 

Minulla on edelleen haaste siinä, että oman päivärytmini vuoksi ohituksia (yhtään minkään ohittamista – ihmisten, pyöräilijöiden, autojen, saati niiden koirien) päästään tekemään tosi vähän. Valoisan aikaan tulee hyvin herkästi lähdettyä koiran kanssa metsään, jotta Nemi pääsee purkamaan energiaansa vapaana juoksemalla.

Pimeä vuodenaika ja hirvikärpäskammo ovat kuitenkin ajaneet säännöllisesti hihnassa tehtävien tielenkkien pariin. Jokunen päivä sitten ohitettiin lenkillä pari pyöräilijää, yksi jalankulkija, tien vierestä tarhastaan huutelevia koiria ja – tadaa, se yksi koiraohitus! Tarhakoirien ohittamisessa olen vain niin superonnellinen. Toki Nemi on kiinnostunut aidan toisella puolella louskuttavista koirista, ja siitä ainoasta selkeästä kurkistuskohdasta se kovasti tiirailee häkkiin päin. Mutta ei mitään muuta. Talutan koiran tästä ohi hihnan roikkuessa sormenpään varassa! Käsittämätöntä! :O

 

Mitä lähemmäksi, eli tässä tilanteessa saavutettavammaksi, toinen koira tulee, sitä vahvempi on Nemin reaktio. Tietenkin, tämähän on ihan normaalia!

Jos teemme koiraohituksen maantiellä niin, että vastaantuleva koirakko kulkee eri puolella katua ja välissämme on siis kahden autokaistan välinen matka, tehdään ohitus yleensä melko kevyin avuin. Jos koira pitää ohittaa kävelytiellä ihan vierestä, otan Nemin tällä hetkellä haltuun ihan varmuuden vuoksi.

”Kevyet avut”, ”haltuunotto”. Mitä nämä nyt sitten tarkoittavat meidän käytössä?

Maantieohituksessa kevyt ohjeistus rauhalliseen ohittamiseen voi meillä tarkoittaa ihan vaan vapaalla kädellä kuonon ohjaamista eteenpäin kohti kulkusuuntaa, sekä komentosanaa ’mennään’. Tämähän on helppoa näin isolla koiralla – se nenä kun on tuossa sopivasti oman kyynärän korkeudella 😉 Koiran kroppa herkästi kääntyy ja koira lähtee kulkemaan sinne päin minne sen nenä näyttää, niin kulkusuunnan saan helposti korjattua korjaamalla nenän suuntimaa. 😉

Jos vastaantuleva koira haukkuu, tulee Nemiinkin mitä todennäköisimmin enemmän vauhtia – eli hypähtelyä ja yleistä härvelöintiä. Tätä olen nyt yrittänyt kitkeä kikalla, mitä kokeilen nyt ensimmäistä kertaa minkään koirani kanssa: nostan kaulapannan aivan koiran kaulan yläosaan, eli kuten näyttelyhihnankin, ja ohjaan koiraa siitä. Kaulapanta pysyy mahdollisuuksien mukaan tietenkin löysällä, ettei se kurista tai anna vääriä signaaleja, mutta tässä otteessa koira on helpommin hallittavissa. Ohitukset tehdään panta löysällä, ja tarvittaessa kevyesti muistuttamalla että ”hei, muistas olla vetämättä” (ja jos paletti pysyy kasassa, taas sillä toisella kädellä ohjaten kuonon kulkusuuntaa). Ja sitten, jos Nemi yrittäisi lähteä toisen koiran luo, on pannan tarjoama ote sen verran hyvä, että koira pysyy minulla täysin hallinnassa. Jos ei lasketa mukaan satunnaisesti solmuun menneitä jalkojamme.

Tässä jipossa on helpon hallittavuuden lisäksi yksi lisäajatus: koira ei pääse ryöstämään hihnan matkalta. Tiedät mitä tarkoitan? Tarkoitan niitä tilanteita, joissa keskikokoinen (saati iso, tai jättikokoinen) koira näkee jotain mielenkiintoista, painaa päänsä alas ja pistää nelivetovaihteen päälle? Ihminen siellä hihnan perässä tulee märkänä rättinä muutaman metrin, ennen kuin saa omat jarrut päälle. Ja siinä vaiheessa koira on yleensä saavuttanut jo sitä kiinnostavan kohteen. Tiedän miltä se tuntuu ja näyttää, sillä edellinen dogginikin teki tätä.

Kuva lainattu netistä

Nyt filosofiani kuuluu, että tässä hankalimmassa junnuvaiheessa en halua antaa Nemille mahdollisuutta karata hihnan matkan vertaa toisten koirien luo, jottei se edes pääsisi oppimaan, että niin voi tehdä. Luotan siihen ajatukseen, että kun jotain et koskaan pääse tekemään, niin sitä myöhemminkään kaipaa tai halua tehdä. 😉

Tästä kokeilemastani koulutustavasta kannattaa muistaa se, että koira myös hyvin nopeasti oppii yhdistämään ”kerittävän hihnan” tarkoittamaan Jotain Reagoimisen Arvoista. Eli: talutushihnaa aletaan keriä lyhyeksi tai hihna nousee kurkulle = NYT PITÄÄ VALPASTUA JA OLLA VALMIINA REAGOIMAAN. Ja tästä(kään) syystä en tätä lähtisi suosittelemaan ihan jokaiselle koiralle kokeiltavaksi. …Niin, kaikista parastahan olisi, täydellisessä maailmassa,  jos ohitukset pystyisi tekemään ilman, että itse edes huomaisi koko ohitusta. Ihan kuin käveltäisiin kuin oltaisiin tiellä yksinämme. Tai kuten tuo Nemi ohittaa ne häkkikoirat, sekin kelpaisi kyllä! … Käytännön tasolla tämä on kuitenkin vähän vaikeaa, noin niin kuin melkein 60-kiloisen kaverin kanssa, jonka näkemyksessä täydellisestä maailmasta juostaan suuna päänä toisen koiran luo…

Mutta, tätä pannan kurkulle nostamista uskallan testata Nemillä edellä esitetyn oppimisreaktionkin uhalla, sillä Nemi ei ota mitään kierroslukuja ohitettavista koirista, ja kurkulla olevaa pantaa käytän äärimmäisen pienin avuin. Ja lisäksi on tuo mun kaunis filosofiani ohittamisen helppoudesta sitten joskus myöhemminkin.

Pienellä liikkeellä on suuri ero. Puolikiristävääkin pantaa pitää osata käyttää oikein! 

 

Nyt tiedän jo sen verran, että tätä pantakikkaa ei tarvitse käyttää jalankulkijoita ohittaessa. Pyöräilijätkin on ihan OK. Kun näköpiiriin ilmestyy toinen koira, tarkkailen vastaantulijan kehonkieltä, äänenkäyttöä ja sitten Nemin kehonkieltä, ja otan koiran tarvittaessa haltuun lähelleni. Pyrkimys on tietenkin päästä tässäkin siihen normaaliin ohittamistapaan, mutta annetaan nyt vielä vähän lapselle aikaa kasvaa 🙂

Tänään kävi mielenkiintoinen tilanne, vähän myös sellainen ”hups”… Soratiellä tuli vastaan koira. Tämä pystykorva oli vasta reilun kymmenen metrin päässä, mutta se tuli meitä kahdella jalalla kävellen vastaan (siis oikeasti). Ihan iloisella mielellä, mutta valjaissaan roikkuen eli takajaloillaan keulien. Nemillä oli sen verran virtaa, että arvasin ettei ohitus menisi ihan rauhallisimmasta päästä ja otin Nemin pantaotteeseen. Tulimme kohdakkain, pystykorva ulisi. Nemi teki jonkun peruutusliikkeen, ja… veti päänsä irti pannasta! Hups. Sekunnin murto-osan siinä ehti arvuutella, mitä seuraavaksi tapahtuu. Arvaatko?

No, minun vapaaksi päässyt koirani lähti jatkamaan matkaansa reippaalla askeleella eteenpäin, eikä edes vilkaissut ohitettuun, juuri taaksemme jääneeseen koiraan! Minä tietysti lähdin kävelemään yhtä reippain askelin Nemin perään (”dumdidum, ei tässä mitään, jatketaan vaan matkaa…”), ja muutaman metrin tallusteltuamme pyysin sitä iloisesti palaamaan luokseni. Sujautin pannan sille päähän ja kysyin samalla: ”huomasitko että sulta jäi jotain?” 🙂 Sitten me jatkettiin matkaa!

Että näin hienosti! Vitsit miten tyytyväinen – ja vähän ihmeissänikin – olen!

 

Tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa, otetaan tilannekatsausta uudestaan sitten taas joskus. 🙂