Minulle ja Mikolle tuli pyyntö lähteä hoitamaan kummivanhempien tehtäviä yön yli reissulle paikkaan, johon ei ollut mahdollisuutta ottaa Nemiä mukaan. Nyt oli pitkästä aikaa käsillä tilanne, että Nemiä ei mukaan voisi ottaa, joten koiranhoitoasiat piti miettiä uudelta kantilta.

Olemme saaneet Nemin sekä kissojen Mummilta ja Ukilta monen monta kertaa hoitoapuja, kun he ovat ajelleet meille katsomaa ja hoitamaan eläimiämme – kissoja vielä useammin kuin Nemiä (ja olemme äärettömän kiitollisia tästä avusta! <3). Kysyin taas kerran hoitoapuja Mummilta ja Ukilta, ja he suostuivat heti. Pienten aikataulujärjestelypohdintojen jälkeen tuli mieleeni ehdottaa, että helpottaisiko, jos Nemi tulisikin Mummilaan yökyläilemään? Siitä se idea sitten lähti!

Nemin hoitoreppuun (awwws :,D) pakattiin mm. tuttuja leluja, omia puruluita, peti, nameja sekä tietenkin sadetakki ja ruoat ja kakkapussit ja vähän kaikkea muutakin. Ruoka/vesikuppi Mummilasta löytyykin jo valmiina.

Vein Nemin perjantaiaamuna Mummin ja Ukin luo ennen töihin lähtöä ja annoin viime käden ohjeita ja vinkkejä hihnakävelyyn ja muihin käytännön asioihin. Ensin Nemi katseli vähän hämmentyneen näköisenä selkeästi vaistoten, että jotain erityistä on tapahtumassa. Mutta hetken ihmeteltyään se kaivoi tavaroidensa joukosta luun ja lähti syömään sitä olohuoneeseen. Tällöin minä totesin, että nyt on ihan hyvä aika poistua. Nemi toki ehti jo takaisin eteiseen kun tajusi minun tekevän lähtöä, mutta jäi aloilleen ihan rauhallisin mielin, kun minä huutelin ovelta vielä heipat.

Mitenkäs hoitoreissu oli sitten mennyt?

Oikein hyvin! Nemi oli käyttäytynyt hyvin ja ollut rauhallinen oma itsensä. Iltaa oli vietetty sohvalla kainaloikkain, sylittäin ja lomittain (jossain kohtaa Ukki oli ihan todennut, ettei voi nyt millään nousta sohvalta kun Nemi on siinä pää sylissä). Yöllä se ei ollut reagoinut edes oven postiluukusta putoavaan lehtinippuun – ääni, jota se ei kotona kuule – ja Mummi oli ollut yöllä vallan huolissaan siitä, kun koira on niin hiljaa ettei pihahdustakaan kuulu! Aamulla rakosellaan olevan makuuhuonen rakosesta oli kuulunut syviä huokauksia merkiksi siitä, että hän olisi nyt herännyt ja valmis lähtemään ulos.

Tyypit olivat reippaasti käyneet hihnalenkeilläkin läheisen lammen ympäristössä. Mummi ja Ukki olivat sitä mieltä, että Nemi vetää kovasti hihnassa – minä kun päin vastoin olin kehunut, kuinka nuori koira kävelee hienosti juurikaan vetämättä… Tultiin siihen johtopäätökseen, että minä ilmeisesti kävelen sen verran reippaammalla askeleella, että hihna ei kiristy, mutta verkkaammin kävelevien Mummin ja Ukin vauhti oli Nemille liian hidasta… x) Jos vetämistä ei oteta lukuun, oli ulkoilut menneet hyvin, syksyn tuoksuja nuuskutellessa. Kaukana ohi meneviä koiria oli katsottu Nemille tyypilliseen tapaan korvat höröllä, mutta rauhallisesti vain katsellen, ilman ylimääräisiä kierroslukuja. 🙂 Hieno tyttö! 🙂

Jossain kohtaa oli tullut vastaan tarve lähteä käymään kaupassa. Olin kertonut kyllä, että he voivat ihan normaalisti jättää Nemin kotiinsa odottelemaan. Tyypit olivat kuitenkin neuvokkaasti heittäneet autonsa takapaksiin viltin ja ottivat Nemin mukaan, jottei koiran tarvitse jäädä yksin kotiin. Nemi oli käynyt siis Mummin ja Ukin kanssa autoajelullakin! Ihan mahtavaa! 😀

Lauantaina ilmestyimme sitten oven taakse soittelemaan ovikelloa ja hakemaan lapsukaista kotiin. Nemi oli ihan onnesta mykkyrällä tajuttuaan, ketä ovesta tuli! Minäkin sain monen monta pusua naamalle, tätä tapahtuu harvemmin.

Korvat rullalla ja häntä vippaa, kun omat ihmiset saapuivat! 🙂

Seuraavana päivänä kutsuimme Mummin ja Ukin meille syömään kiitoksena Nemin hoidosta. Arvuuttelimme Mikon kanssa vähän etukäteen, että mikähän heillä on fiilis; saakohan Nemi mennä toistekin hoitoon Mummilaan. Olimme yksissä tuumin siinä uskossa, että eiköhän se ihan hyvin mennyt. Kun Mummi ja Ukki meille sitten saapuivat, meni Nemi taas ihan rullalle ja Mummi sai yhtä mojovat pusut jälleennäkemisen riemusta kuin minä edellispäivänä! Heidän molempien silittelyt ja paijailut ja huomio Nemiä kohtaan oli sitä luokkaa, että uskalsin ääneen ihan todeta, että aivan kuin heillä olisi ollut jo ikävä Nemiä! 😉 <3

Kiitos siis vielä kerran, te ihanat! <3