Olen aiemminkin kertoillut täällä, kuinka Nemi on pienempänä pentuna ottanut pöydiltä tavaroita ilman lupaa. On ollut hyvin selkeää, että pöydälle ei tämän neidin kanssa voi jättää mitään hyvää syötävää – se katoaa aivan varmasti parempiin suihin tilaisuuden tullessa.
Aiemman doggini kanssa junnuiän aikainen pöydiltä varastelu lopetettiin alkuunsa kattilankansirämähdyksellä. Keino oli tehokas; koira ei koskaan, milloinkaan ottanut pöydiltä yhtään mitään. Valitettavasti tämä toi mukanaan (tai ainakin vahvisti) koiralle ääniherkkyyttä, sillä koko ikänsä se säikkyi herkästi kaikennäköisiä kaatuvia, putoilevia tai rämähteleviä asioita, ja vanhemmiten ongelma vain paheni.
Jos Hertta oli vanhemmiten herkkä ”niskaan kaatuville asioille”, Nemi on nyt jo herkkä samalle asialle – tämä neiti on pehmeä ja rauhaa rakastava yksilö. Siksi en Nemin kohdalla ole edes harkinnut kattilankansirämistyksiä. Lähtökohtaisesti pöydiltä ollaan tietenkin siivottu pois kaikki syötäväksi kelpaava. Mutta matkan varrella koira on hakenut pöydiltä kaikkea muutakin kuin vain syötävää-syötävää – muun muassa leikkuulautoja, puisia kauhoja ja aterimia, kelmurullan, shampoopullon.. Mitähän vielä. Vaikka mitä. Piti siis keksiä muita keinoja. Keksin kokeilla pureskelunestoaineen suihkuttelua kaikille pöytäpinnoille. Tämä kyseinen tuote on toiminut siihen tehtyyn tarkoitukseen Nemillä pikkupentuaikoina, niin ajattelin ja toivoin sen tehoavan myös pöytien ratsaamiseen. Samanaikaisesti koiralle on tarjolla puruluita leviteltynä/piilotettuna ympäri taloa, samoin kuin sillä on pääsy omien lelujen luo. Uusia luita ja lelujakin on ostettu. Mutta ei.
Koira saa itsellensä palkkion löytämällä pöydiltä jotain sitä kiinnostavaa, halu katsoa pöydät läpi uudestaan kasvaa, ja kierre on valmis. Kerran, kotona ollessamme, se yritti ottaa tiskipöydältä jäähtymässä ollutta savulohta. Tarkemmin sanottuna sain koiran kiinni vasta siinä vaiheessa, kun se jo söi kalanpalaa omalla pedillään. En ehtinyt saada ruokaa pois sen suusta, mutta voin kertoa, että keuhkoistani lähtenyt ”NEMI PERRRRRKELE!!!” ja sitä seurannut karjuminen kuului aivan varmasti naapureille asti… Lopetettuani huutamisen Nemi vaikutti tilanteessa niin pahoin henkisesti läksytetyltä (huom, vain henkisesti), että ajattelin nyt opin menneen perille. Vaan ei, vain pari päivää myöhemmin pöydältä katosi taas jotain.
Ja nälkä kasvaa syödessä: Parina kertana se on myös kantanut minun kenkiä pedilleen :O Siis herranen aika, Nemi ei edes pikkupentuna koskenut kenkiin! Tämä toiminta torpattiin pistämällä portti kodinhoitohuoneen ovelle.
Ruokia ei, kuten kirjoitin, tietenkään jätetä tarjolle pöydälle kuin se kuuluisa Manun illallinen. Ratsaustaipumus ottaa vaan koko ajan pahempia piirteitä ja nenä yltää koko pitemmälle pöytäpinnoilla. Viimeisen kuukauden aikana Nemin kitusiin on kadonnut keittiön pöytätasoilta ainakin pari pakettia Canikuria, kokonainen paketti Inupekt Fortea, viime viikolla se söi paketin Ruisneppareita. Mutta nyt mittani on täysi: Viime viikolla Nemi on ottanut pöydältä paitsi sen oman maitohappobakteeripurkin ja syönyt sen sisällön (jäljellä onneksi vain noin parin päivän annos), mutta sen lisäksi vasta juuri avatun nivelvalmistepurkin! Purkin sisältö, kahden viikon satsi nivelvalmisteita, on syöty viimeistä murua myöten ja purkki palasiksi pureskeltuna! Nämä purkit eivät todellakaan olleet missään keskellä pöytää tyrkyllä, vaan koira on joutunut jo oikeasti näkemään yritteliäisyyttä saadakseen purkit keittiötason kulmasta.
Nyt riittää mulle. Noin viikko sitten koiralle rakentui takkahuoneeseen pentuajoilta tuttu aitaus, pari puruluuta ja leluja. Viettäköön nyt kotona oltavat yksinolot tuossa yksiössään vaikkapa seuraavan kuukauden tai kaksi. Katsotaan sitten, onko varastelutaipumus jäänyt jo unholaan. Voi olla, että yksiöjakson jälkeen ensimmäisellä yksinolokerralla jätän pöydälle sisäfileepalan, joka onkin höystetty aika tujulla satsilla tabascoa… Hitto soikoon.
Oo siellä ny sit. Kattellaan kuukauden päästä!