Olimme metsälenkillä Nemin kanssa. Minulla oli pitkästä aikaa mukanani koirapilli, johon Nemi on hienosti oppinut: se kääntyy välittömästi kannoillaan ja juoksee luokseni hakemaan palkaksi namia. Pari kertaa pilliä ehdittiin jo käyttää taas onnistuneesti tälläkin reissulla. Kunnes sitten.

Otetaanpa taas kerran mielikuvaharjoitus.
Kuvittele tilanne, jossa olet auton ratissa (kauhuskenaarion vähentämiseksi sanottakoon, että lähtötilanteessa vauhti on alhainen). Olet autosi kanssa lievässä alamäessä ja painat jarrua. Tunnet, että jarru lyö tyhjää, eikä mitään tapahdu. Katsot kohti tyhjää tajutessasi auton jarrujen pettäneen. Huomaat, kuinka vauhti alkaa vaan kiihtyä samaa tahtia sinun tasaisesti kovenevan huutosi kanssa.

Jotakuinkin tältä näytti Nemi, joka pillin äänen kuullessaan lähti juoksemaan minun luokseni, kunnes jossain kohtaa matkalla se huomasi, että ei perhana, nelivedon jarrut ei muuten toimi. Ei pysty pysähtymään! Kohdallani vauhti sen kuin vain kiihtyi, ja voin melkein kuulla sen whooooooOOOOOOOOOOOOAAAAAaaaaaaaaa –huudon Nemin pään sisällä. ”Just joo”, hymähdin ohikiitävälle koiralle. Puhalsin uudestaan pilliin, nyt jo enemmän kokeilumielessä ja katsoakseni, mitä tapahtuu. Nemi kääntyi kuuliaisesti ympäri, mutta hitto – ne jarrut olivat edelleen rikki, kun pienen doggihepulin vallassa säntäävä eläin syöksyi kiihtyvällä vauhdilla ohitseni. Olen varma, että koiran pään sisäisen huuto oli muuttunut jo muotoon wuuuuuuUUUUHUUUUUUUUUuuuuuuu!

Jäin hymyillen katselemaan mättäillä sinkoilevaa koiraa, pilliä olisi ihan turha kokeilla hetkeen.
Vihdoin, monen pomppuisan, loikkaisan, mutkaisan, kiviä onnistuneesti väistelevän ja ennen kaikkea vauhdikkaan kierroksen jälkeen Nemi sai nelivetonsa hallintaan ja tuli luokseni: ”Huhhuh, olipa menoa. No, nyt olen tässä. Saanko nyt sitä karkkia?” …No ei saanut 🙂

Tällainen doggihepuli meillä tänään metsälenkillä. Mites teillä?