Nyt tulee pitkä teksti ja runsaasti kuvia. Istu alas ajan kanssa… 🙂

 

Takana on viikon lomareissu reissaten itäisessä Suomessa. Ja ah, miten ihana tuo lomapätkä onkaan ollut!

Matkaan lähdettiin sunnuntaiaamuna 8. päivä heinäkuuta 2018. Ensimmäinen etappi oli Luumäellä Kahvi-Pakarissa, jossa otettiin autokulkueeseen mukaan pari autollista ystäviä: Katja ja Jani ja heidän nelitassunsa Hemppa, Late ja Iisa, sekä Niina, Penni ja uusin laajennetun laumamme tulokas, Hekla! Vähän kahvia ja evästä naamaan ja matka kohti Lieksaa, jossa meitä odotti – noin vajaan kuuden tunnin matkustamisen päätteeksi – Pielisen rannalla pieni punainen mökki.

Doggilaumamme <3  Whippetit puuttuvat kuvasta.

Mökillä tämä laajennettu laumamme alkoi muodostaa järjestystä ja yhteisiä toimintapoja, jotka myös rutiineiksi asti ehtivät viikossa muodostua. Parin päivän pyörimisen jälkeen jokaiselle löytyi oma paikka, missä rauhoittua. Nemi ja Hemppa touhusivat keskenään maltillisesti. Nemi teki Hempalle selväksi, että mökin ainoa sohva on HÄNEN eikä Hemppa mahtuisi siihen yhtä aikaa. (Late ja Iisa-whippetit kuulemma mahtuisivat. Ja no onneksi Hemppakin pääsi omalla ajallaan sohvalle. :))  Iisa ja Late hoitivat hyttysten ja paarmojen metsästämisen ja syömisen. Muutoin molemmat väistelivät taidokkaasti isoja koiria ja poimivat myös pöydän alta kaikki herkut, joihin muut koirat eivät yltäneet. Hekla.. No, Hekla keskittyi kiusaamaan ja hainhammastelemaan kaikkien koirien kanssa, kohteinaan erityisesti Iisa ja Nemi. Jostain kumman syystä pikkupentu joutui aika usein jäähylle portin taakse… Penni-Justiina vanhimpana doggina tyytyi komentamaan kakaroita, jos (kun) leikkiminen yltyi liian rajuksi.

“Hemppa ei saa tänne tulla. Mutta hippiäiset saa. T. Nemi”

Nemi ja Hekla löysivät yhteisen sävelen heti! Oli ihanaa katsoa oman koiran toimintaa, kun pikkukakara kiipeili päällä ja haastoi leikkimään ja hainhammastelemaan. Tarvittaessa Nemi komensi kakaraa äänin ja elein – ennen kuin Penni tuli paikalle ja komensi myös Nemin hiljenemään. Mutta voi miten hienoa koirien elekieltä ja hauskaa katsottavaa!

  

Riehupetteri, Pikkumusta ja Penni-Justiina yleiseksi leikkipaikaksi muodostuneella sohvalla.

Maanantaina 9.7. aloitettiin kansallispuistojen valloitusturnee Tiilikkajärveltä! Tämä kävely oli 12-viikkoisen Heklan ihkaensimmäinen vaellus. 🙂 Pienen tovin koko konkkaronkka kävelimme yhtä matkaa, mutta pian pikku-Heklan ja Niinan reitti erkani meistä muista suoraan Kosevan nuotiopaikalle. Me muut jatkoimme matkaa vähän eri suuntaan ja pidensimme näin lenkkiämme yhteensä noin 8 kilometrin pituiseksi. Mikkokin pääsi kokeilemaan ensimmäistä kertaa koiran kanssa kulkemista, kun Penni + talutusvyö -yhdistelmä lykättiin hänelle.

 

Pohjoisniemen kärki venyi pitkälle Tiilikkajärvellä.

Reissaajia eestä ja takaa

 

Taukopaikalle päästyämme keitimme nokipannukahvit ja nautiskelimme kahvin kanssa itse tehdyt valkosuklaa-lakritsi-vadelmatäytteiset cookiet. Nam! <3

Taukopaikan eväämme ja jonkun muun edellinen eväs. 😀 Ei vaan, aika kunnioitettava on tuo hauen hammaskalusto!

Taukoa suunniteltiin pidettäväksi sen verran, että pieni pentu lepäisi sopivasti ja jaksaisi taivaltaa saman reitin takaisin. Toiminnantäyteinen Hekla-neiti ei tainnut levätä silmäystäkään, vaan töhötti menemään ympäriinsä milloin puruluuta jäystäen, käpyjä hamuten, kuoppaa kaivaen tai muuten vaan touhuten. Kun Hekla oli riittävästi lev  Kun tauko todettiin vietetyksi, palattiin suorinta reittiä takaisin autolle.

Mukavasti alkanut loma oikein ihanassa ulkoilusäässä!

 

Tiistaina 10.7. suunnistimme Ruunaan kansallispuistoon. Niina innostutti meitä lähtemään koskenlaskuun, ja yllytyshulluiksi osoittautuivat Mikko sekä minä. 😀

Ihan SUPERHAUSKAA! Koskenlasku tehtiin kumiveneellä ja noin kymmenen kilometrin matkaan mahtui yhteensä neljä koskea (Neitikoski, Kattilakoski, Murrookoski ja Siikakoski) sekä mahdollisuus uida koskissa ja virroissa. Heti ensimmäisenä Neitikoski veti luulot pois kastelemalla kunnon pärskäytyksillä koko lautan. Murrookoskessa lauttaohjaajamme Rauni laittoi koko lautan pyörähtämään 360 astetta “akselinsa” ympäri, ennen kuin kuohuista jatkettiin alavirtaan. Kaikki lauttamatkustajat kiljuivat ja nauroivat riemusta!

Aivan älyttömän hauska kokemus, vaikka myönnänkin olevani maakrapu. Kun aloimme lähestyä vedessä Neitikoskea ja tajusin, että tuonne kuohuihin kohta sukelletaan, niin kyllä sitä hetken aikaa kaikui pään sisällä (nätisti ilmaistuna) ”ei samperi – ei samperi – ei samperi…!”… Mutta kauhu muuttuikin iloksi ja riemuksi siitä, miten hauskaa homma oli! Eli pelkonsa kannattaa ylittää ja kokeilla jotain uutta!! 😀

The moment before the spash! Koko sukellus tallentui GoProlle. 🙂

Koskenlasku olikin sen päivän merkittävin kokemus, sillä laskupaikan jälkeen käytiin vain pienellä kävelyllä Neitikosken rannalla. Pieni käpsyttely laiturinomaisella polulla oli kaunis.

 

Niin, tuolla koskissa vain hetkeä aiemmin melottiin! Ei se näytä yhtään niin kauhistuttavalta kuvasta katsottuna saati edes livenä tuosta laiturilta, kuin suoraan veden tasosta parin metrin päästä… 😀

 
Mikko ja sen kaveri Penni 🙂

 

Keskiviikon 11.7. kohteenamme oli Kontiolahdella sijaitseva Kolvananuuron luonnonsuojelualue. Kolvananuuro on jyrkkäreunainen rotkolaakso. Polku lähti mutkittelemaan rehevässä maastossa, ja ennen kuin ehdittiin tajuta, seisoimme melko pystysuoran rinteen ylälaidassa. Mäkeen oli kiinnitetty kulun helpottamiseksi köysiäkin, kertonee jotain rinteen jyrkkyydestä.

Uuron ympäri kulkee useamman kilometrin pituinen polku, mutta meidän reittimme oli vähän lyhempi tällä kertaa ja kohdistui noin kilometrin päässä sijainneelle Koirinlammen taukopaikalle. Minua alkoi kuitenkin kiinnostaa alueen kehutut maastot ja maisemat, joten minä, Mikko ja Nemi lähdimme kolmestaan tutkimaan rotkon pohjalla kulkevaa reittiä, kun muut kääntyivät kohti parkkipaikkaa.

Koirilampi oli erittäin sievä suolampi.

Emme kävelleet suuntaansa kuin muutaman sata metriä, kun reittimme eli rotkon pohja muuttui metsäisestä ja juurakkoisesta polusta laajaksi kivikoksi. Tarkoitan siis isoja kivenjärkäleitä, joita pitkin piti hyppiä ja kiivetä, jos halusi edetä reitillä. Niiden ylittäminen vaatii kuivallakin säällä tarkkuutta ja keskittymistä, tai sitten minulla on vaan huono tasapaino… 😉 Kuitenkin, ensimmäiseksi päätin päästää Nemin vapaaksi; se saisi etsiä itse turvallisimman reitin emmekä me toimisi toistemme riippakivinä sopivia askeleita etsiessä. Ja voi että olin ylpeä omasta mustasta vuorigasellistani! Se kiipeili ja hyppelehti kivikossa kuin vanha tekijä, samalla kun se joutui koko ajan miettimään ja hakemaan itselleen turvallisinta reittiä. Pari kertaa se huojui hankalissa paikoissa ja kynsineen, varpaineen raapi reittiään eteenpäin, ja onnistui täydellisesti! Aivan upea suoritus tältä pikkumustalta! Olin niin ylpeä lapsukaisesta! Ei todellakaan ole mennyt meidän kiipee!-harjoitukset hukkaan! 🙂

Aika mahtava maisema uuron, eli rotkon, pohjalla.

Ei ihan helpoin reitti ylitettäväksi. Tuo kivikenttä oli se polku.

Koska reitti oli hippasen haastava (huom: ei liian, en olisi itseäni tai koiraani vaarantanut, jos olisi ollut liian vaikeaa tai vaarallista), emme kulkeneet kivikossa kuin satakunta metriä – meidän olisi kuitenkin palattava samaa reittiä takaisin autoille, jossa meitä odotettiin. Niinpä hyppelehdimme takaisin, pääsimme kiipeämään mäenrinteet ylös ja palasimme autoille yhtä kokemusta rikkaampana ja varmalla ajatuksella siitä, että jos tänne nurkille vielä uudestaan eksytään, niin halutaan kyllä käydä Kolvananuuron kierros kokonaan läpi!

Kuva: Matti Pihlatie, luontoon.fi

Kolvananuurosta siirryimme vielä Ilomantsin puolelle Petkeljärven kansallispuistoon. Siellä lähdimme astelemaan Kurjenpolkua pitkin, kun taas osassa matkaa porukkamme hajaantui. Hekla ja Hemppa palasivat takaisin autolle; minä nappasin käsiini Pennin ohjakset ja Mikko sekä Jani ja hipit (=whippetit) lähtivät kanssani kulkemaan vielä vähän pitemmälle reitillä. Harjuinen maisema oli todella kaunis ja taas sellainen pätkä, missä en ole koskaan ennen kulkenut. Kapeimmillaan harju ei ollut kovin paljoa itse polkua leveämpi, ennen kuin se lähti laskeutumaan jyrkästi toisella puolella Kaitajärveen, toisella Valkiajärveen.

 

Tikoilla on ollut SM-ottelut tämän kelon kimpussa… Kuva: Jani

Kävely Nemin ja Pennin kanssa sujui hienosti. Tytöt kuuntelivat hienosti ohjeitani ja yhteinen askellaji ja vauhti löytyi nopeasti. Täällä pääsin tekemään myös koiraohituksen: molemmissa käsissä noin 60 kiloa tanskandoggia, joista sitä mustemman väristä alkoi kakaroittaa ja se meinasi lähteä pomppimaan. ”Nemi EI! MENNÄÄN! Penni, yhdessä! MENNÄÄN! Kakara et keuli nyt!” …Haluaisin uskotella itselleni, että ohitettava koirakko uskoi että tilanne on täysin hallinnassani 😀 No kyllä se nyt oikeasti oli, mutta hetken tuli otettua pari ylimääräistä tanssiaskelta ennen kuin ohitus alkoi taas sujua sutjakkaasti. 🙂

 

Mökillä riitti puuhaa, vaikka joka päivä ei mitään superpitkiä haikkausreissuja tehtykään. Penni-rouvakin heltyi jopa leikkimään Nemin kanssa. 🙂

Ja Nemi pääsi kokeilemaan taas jotain uutta elämässään: soutuveneeseen kapuamista ja veneilyä! Hienosti meni, on hyvä tietää että saan Nemin nousemaan veneeseen ja matkustamaan siinä rauhallisesti 🙂

 

Onhan siinä, soutelumaisemia kerrakseen

Penni-rouva <3

Ihania pienempiä ja suurempia sinisiä <3

 

Kesähelteet olivat tässä vaiheessa tekemässä rytinällä tuloaan, ja päivälämpötilat kipusivat 27 asteeseen. Torstaiaamun 12.7. käytimme mökillä pakkailuhommissa, kun rinkat (niin oma kuin koiran) pakattiin vielä kerran uudelleen lämpöisten säiden mukaiseksi. Olimme aloittamassa reissun ”päävaellusta”, telttayöpymistä Patvinsuon kansallispuistoon.

Koska pienin jäsenemme Hekla ei trekkaisi kuin tosiaan noin kilometrin reissuja, piti matkat suunnitella sen mukaisesti. Hetken oli jo uhka, että Patvinsuollakin reitti jäisi hyvin lyhyeksi meille muillekin, kun sopivan oloisia reittejä ei tuntunut löytyvän. Jostain keksittiin kuitenkin loistava idea: Niina ja Hekla soutaisivat veneellä Suomunjärven poikki Pokkaniemen taukopaikalle – soutamiseen menisi aikaa noin tunti, siinä missä me muut käveltäisiin poluilla kahdesta kolmeen tunnin taivalluksen. Ei muuta kuin toteutukseen! Niina ja Hekla lähtivät soutelemaan samalla kun Penni ja Nemi köytettiin minun talutusvyöhön. Rinkka selkään ja menoksi, Suomunkiertoa kiertämään!

  

Koirat kulkivat jälleen hyvin kanssani – Nemi koko narun mitalta ensimmäisenä, Penni kiltisi Nemin takana löysällä hihnalla. Lenkin varrella Nemi joutui toteamaan, että jos se haluaisi saada juotavaa, sen olisi nyt pakko juoda luonnonvesistä – ja taipua uhraamaan Pienet ja Herkät Varpaansa kastumiselle. Kun se vihdoin hoksasi, että vettä tosiaan voi juoda paitsi lätäköstä, pienesti virtaavasta joesta tai jopa sen jätti-ison vesikupin, eli järven, rannalta, helpottui kulkeminen huomattavasti. Tuo koira ei sittenkään kuolisi janoon näillä meidän retkillä!

Ensimmäisen päivän matkaan kului parisen tuntia ja kilometrejä kertyi 7,3. Saavuimme alkuillan puolella pieneen paratiisiin: Pokkaniemen vitivalkoisessa, hienossa rantahietikossa makasi monimetrinen kelo, joka kuuleman mukaan on ollut sillä paikallaan jo kolmisenkymmentä vuotta. Sää oli, no, täydellinen ja paikka aivan mykistävän hieno. Flow oli vaan niin loistava. Onnen tunne ja huolettomuus oli taattu. Taisin löytää hetkellisesti jopa sisäisen rauhan. Tuohon paikkaan ja hetkeen tulen palaamaan ajatuksissani niinä synkkinä syyiltoina, kun kaipaan piristystä omaan fiilikseeni.

 

 

 

Uusi kotatelttamme, Luxe Outdoor Megahorn II:sta on koeponnistettu omalla pihalla kodassa nukkuen ja Mikko on käyttänyt telttaa omilla reissuillaan, mutta nyt ensimmäistä kertaa se pääsi tositoimiin koko meidän lauman kesken. Nemi lepäili ja käyttäytyi teltassa hyvin rauhallisesti ja löysi sieltä heti taas oman paikkansa. Loistava retkikoira.

 

Yö sujui hyvin – nukuin ensimmäistä kertaa ikinä teltassa oikeasti jopa todella hyvin. Aamu valkeni lämpimänä, ja oli mukava nousta kelon viereen keittelemään pannukahvia ja lämmittelemään aamupuuroa. Aamupalan jälkeen alettiin kasailemaan kamppeita kasaan, ja kun koirien ruokalevot olivat ohi, pakattiin Niina ja Hekla uudestaan soutuveneen kyytiin ja heitettiin rinkat selkään.

Retki-Nemi

Ikiliikkujakin väsähti…

 

Tämä päivä (13.7.) oli vielä kuumempi kuin edellinen, ja koirien juottotaukoja pidettiin vähän väliä. Maisemat olivat taas upeita, ohitimme matkalla useammankin upean samantyyppisen rantahietikon kuin missä olimme yömme viettäneet. Käsittämättömän hieno paikka koko kansallispuiston alue.
Matkan taivaltamiseen kului kolme tuntia ja pituutta reitille tuli 10,3 km – tämä on nyt Nemin pisin lenkki tähän mennessä! Ja voin sanoa, että tunnin automatkan jälkeen noustessani autosta huusivat lonkankoukistajat hoosiannaa – pohkeet yhtyivät lauluun vasta seuraavana päivänä… 😉

 

 

Lauantaina 14.7. haluttiin ottaa vähän rauhallisemmin, ja päätimme ajella Kolille ihastelemaan meille jo entuudestaan tuttuja maisemia – Kolilla ollaan käyty viimeksi vuonna 2013. :). Ensin Nemi ja muut koirat matkustivat gondolihissillä ylös. Sitten lähdimme kera Mikon, Janin ja Iisan kiertelemään kuuluisia vaaroja: Ukko-Kolia, Akka-Kolia ja Paha-Kolia.

 

 

Paikalla oli todella runsaasti ihmisiä sekä toisia koiria. Nemi käyttäytyi niin superhienosti siellä ihmisten ja koirien joukossa!

 

Olen niin ylpeä pienestä retkikoirastani; koko viikon se on suoriutunut erilaisista haasteista ja uusista jutuista – kivenlohkareilla tasapainottelusta, soutuveneessä matkustelusta, teltassa majoittumisesta, pitkistä kuumanhikisistä poluista ja pitkospuista rinkka selässä, välillä yksin ja välillä toisen koiran kanssa valjakkona – ja kaiken tämän se tekee rauhallisella ja harkitsevalla otteella. Ja tällä lapsukaisella on ikää vasta alle puolitoista vuotta! Olin pakahtua onnesta; me tullaan tekemään ja kokemaan tämän koiran kanssa vielä vaikka kuinka mahtavia retkiä ja seikkailuja, tiedän sen jo nyt! <3 <3

Taidettiin me tulla lyöneeksi lukkoon päätös Karhunkierrokselle lähtemisestä parin vuoden aikajänteellä – haave, joka on kytenyt meillä jo pitemmän aikaa 🙂 Ja taidettiin me maalailla jotain jo Alppien valloituksestakin… Noo, katsotaan! Kaikki on kuitenkin mahdollista, kun laittaa asiat järjestymään 😉

Mikä upea viikko! Ihana seura, henkeäsalpaavia maisemia, upeita paikkoja ja kokemuksia ja aivan mahdottoman upea sää! Ja kuin loppukaneettina vielä viimeisenä iltana mökillämme koin mökkirannassamme elämäni ehkä upeimman auringonlaskun – Lieksa näytti meille kaikki parhaat puolensa!

Kiitos, ja haluaisin sanoa että näkemisiin – until the next time! <3