Se Ihana Ikä. Kaikkien junnuikäisten koirien omistajien (ja lasten vanhempien) lemppari ikäkausi on myös saapumassa meille. Yhdistelmä pientä hormonihyrrää ja alkavaa murkkuikää = takuuvarmasti äitien lempiaikaa omien kullannuppustensa kanssa!
Nemin pitemmänpuoleiseksi venähtänyt juoksu, joka alkoi tosiaan 10. helmikuuta, etenee parasta aikaa jossain (nyt jo helpottavan) valeraskausvaiheen tietämillä. Nemi ei onneksi ole alkanut esimerkiksi hoivata leluja tai muuta niin rajua, mutta ulkoisesti koira on näyttänyt hyvin vahvasti siltä, että se ”saa pennut ihan pian”. Ruokakaan ei oikein ole maistunut viime päivinä. Lisäksi edellisviikon ulkoilu Dannyn kanssa meinasi olla myös haastavaa, sillä Nemi haisi Dannyn nenään nyt poikkeuksellisen ihanalta ja pienen pojan pää oli kuulemma mennyt vähän sekaisin näistä tuoksuista… Olen seuraillut koiran vointia tosi tarkkaan ja nyt näyttää siltä, että oireet ehkä alkavat laantumaan. Katsotaan, mikä vaihe saadaan seuraavaksi. Ja joo, sterilointiaika on jo varattuna…
Mutta jottei tässä riittävästi, niin meillehän meinaa tulla ensimmäistä kertaa pieniä murrosiän oireitakin! Niin kiltti ja kuuliainen ja ihana lapsukainen, jonka kanssa luoksetulot ovat olleet yksi tärkeimpiä harjoitteitamme ja sujunut niin ensiluokkaisen hienosti – nyt ensimmäistä kertaa kadotti korvansa ja karkasi minulta! Näin siinä kävi:
Olimme viikonlopun maalla Mamin ja Papan luona, ja olin pissattamassa koiraa vapaana piha-alueen ulkopuolella. Luoksekutsu katosi kiinnostavimpien hajujen peittoon samalla, kun koiralta katosi korvat ja minä tajusin, että vapauden tunne alkoi viedä koiraa. Nemin Freedom Forever! –rynnistys alkoi viedä uhkaavasti kohti viereistä autotietä, ja minun oli vaan pakko mennä koiran perässä ja yrittää viimeiseen asti houkutella sitä takaisin. Tällainen perässä kulkeminenhan eli ”jahtaaminen” antaa tietenkin tuulta rajojaan koettavan teinin siipien alle, siksi sitä en turvallisemmissa olosuhteissa edes olisi tehnyt. Mutta nyt oli vähän pakko. Mitenkäs muutenkaan siinä kävi, kuin että Nemi katsoi suoraan minuun, odotutti jännittävät kaksi sekuntia ja lähti juosten täysin päinvastaiseen suuntaan. Voin muuten kertoa, että kylän raitilla raikasi perkelettä melko kovalla kaiulla – ja vieläpä ilman toivottua vaikutusta! Onneksi koira päätti itse vaihtaa suuntaa poispäin autotiestä, juoksi kohti taloja ja – minun onnekseni – uteliaisuuttaan kulki läpi avonaisesta portista ja ehkä huomaamattaan se palasi samalla takaisin omaan pihaan, mistä se sitten napattiin kiinni ja kiikutettiin sisään arestiin.
…Argh!!!
Sisältyi viikonloppuun kuitenkin ihan hauskaa ulkoiluakin: sänkipeltoralli oli hauskuutta vertaansa vailla – silkkaa päätöntä juoksemista hauskempaa oli enää varisten perään juokseminen – ja voin muuten sanoa, että koira meni kovimmissa spurteissaan taas aivan törkeän kovaa!
Tässä Nemi huomasi siivet allensa ottaneen kurjen, joka totesi että on aika siirtyä kauemmas nopealla vauhdilla lähestyvästä Mustapantterista. Onneksi Nemi ei ehtinyt huomata kahta peuraa, joiden hännänpäiden näin loikkivan syvemmälle pöpelikköön ei-nyt-niin-kovin-kaukana meistä…
Näiden tapahtumien lisäksi Nemin viikonloppuun kuului ihania siskontyttöjä, joiden silmissä pieni koiranpentu olikin kasvanut jotenkin valtavan suureksi ja koira jännitti heitä aika paljon. Hetken aikaa piti totutella, että koira on edelleen ihan mukava tapaus. Vähän iso ja vähän villikin tällä hetkellä, mutta ihan oikeasti ihan kiva.
Ennen kaikkea viikonloppu oli ihan superihana siksi, että tämä oli kesän ensimmäinen lämmin ja aurinkoinen viikonloppu! Me ollaan oltu ulkona tosi paljon ja nautittu lämmöstä! Jess, kyllä se kesä tulee. Ja tästä tulee nyt hieno ja ihana kesä! 🙂
