Keväinen aurinko on alkanut taas näyttäytymään pitkän ja mustaakin mustemman talven jälkeen. Aurinko antaa aivan kummasti energiaa ja jaksamista. Ja saa lähtemään ulos!
Toissa viikonlopun sunnuntai oli täydellinen pakkaspäivä ulkoiluun. Erinäisiä ulkoiluvaihtoehtoja mietittiin alkaen Ukko-Kolin valloittamisesta, ja yksitellen niitä jouduttiin karsimaan pois kunnes jäljelle jäi tuttu ja aina yhtä mukava Katariinan meripuisto Kotkassa. Sieltä päätettiin tehdä lenkki Sapokkaan ja takaisin autolle. Matkaa tuli viitisen kilometriä.
Katariinanpuiston ankkuripatsaalla
Ja sitten juuri enempää kuvia ei ennätetty ottaakaan – sää oli innoittanut valtavasti ihmisiä liikenteeseen, joten minulla oli kädet täynnä tekemistä tuon eloisan 55-kiloisen kanssa! Tässä oli toki yksi syy, miksi minä halusinkin Nemin tuoda suosittuun puistoon; näkemään vähän ihmisiä ja elämää. Maalaislapsihan oli aivan ihmeissään, kun “ison kaupungin” poluilla tuli vastaan ihmisiä ihan joka mutkassa! Kaikkia olisi pitänyt päästä tervehtimään. Koiraohituksiakin taidettiin tehdä tunnin aikana noin kymmenkunta. Ja voi pojat, jos en paremmin sano! Härveli pieni pyörii… Dumdidum… Krhm. Ehkä pitäisi päästä harjoittelemaan noita Toisten Elävien Olentojen ohittamista vähän useammin.
Sitten, viikkoa myöhemmin päästiin viettämään vapaata viikonloppua maalle Nemin Mummin ja Papan luo. Lauantain ohjelmassa oli verkkojen kokemista jäällä, Nemi oli tietenkin nyt ensimmäistä kertaa mukana, ja minun piti aika tarkkaan vahtia tyyppiä, ettei se putoa avantoon, potki kairaa, sotkeudu jäällä oleviin naruihin tai – mikä huvittavinta, – varasta kalansaalista! Kyllä, näppärän kokoinen kirjolohi meinasi tarttua evästään Nemin etuhampaisiin useammankin kerran.
Jäätiekiitäjä
Verkkoja kokemassa oli useampi alaan vihkiytynyt herrasmies, ja eri toimintojen vuoksi heitä seisoi verkkojen molemmissa päissä avannon ja tai kairatun reiän luona. No, Nemillä oli valtava työ itsehillintänsä kanssa: sen sen olisi tehnyt aivan suunnattomasti mieli lähteä kiitolaukkajuoksemaan jokaisen ihmisen luo. Minä en voinut tätä sallia, koska a) en tuntenut kaikkia paikalla olleita; joku olis saattanut pelästyä täysillä kohti juoksevaa, hullun kiilto silmissään laukkaavaa, vaahtokuolaa erittävää metrin korkuista mustaa koiraa, b) Nemi olisi kuitenkin onnistunut putoamaan avantoon, sotkeutumaan verkkoon tai tekemään jotain muuta yhtä ei-toivottavaa. Niinpä tämä otettiin harjoituksen kannalta: kuinka lähellä voidaan olla kiinnostavaa kohdetta niin, että Nemi yhä palaa luokseni sen sijaan, että irtoaisi ja menisi vielä kiinnostavamman kohteen luo? Harjoitus sujui meiltä oikein hienosti: vaikka koira teppasi paikallaan tai muutaman metrin minusta edellä, rauhallinen pyyntö palata luokseni toimi joka kerta. Namin syötyään Nemi muisti TAAS sen Tuolla Olevan Jännän Tyypin ja kihisi paikallaan korvat hörössä: eikö sais jo mennä! Muutaman metrin se saattoi irrota minusta kohti kohdetta, ja kuitenkin taas pyyntö palata takaisin toimi. Olin tosi tyytyväinen. Hieno tyttö 🙂 <3
Päivän kalansaalis: kirjolohi ja made!
Nemihän on vähän vierastanut miehiä alusta alkaen, ja etenkin minun isäni on ollut jotenkin aivan poikkeuksellisen pelottava ja epäilyttävä tyyppi! Tällä kertaa Pappa oli enää aluksi vähän jännä, mutta sekin saatiin unohdettua onneksi melko pian (nameilla lahjominen toimii aina). Ei Nemi vieläkään täysin rentoudu Papan seurassa, mutta ero kesän aikaiseen on huima. Hyvä Nemi! Ja hyvä niin, sillä Nemi taitaa päästä näkemään Pappaa ja Mamia seuraavan kerran jo ensi viikonloppuna! 😉
