Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa.

Pieni koiranpentu saattaa joutua pohtimaan monia asioita: miksi jotain kurjia juttuja on pakko tehdä, kuten käydä pesulla, ja toisaalta, miksei sisällä saa hillua ja rallata mielin määrin. Tai miksi kissoja ei saa jahd …kissojen kanssa ei saa leikkiä?

Suuria pohdintoja voi aiheuttaa myös hännän alta kuuluva hiljainen pfffff – herranen aika, mikä se ääni oli ja mistä se tuli?! Täysin käsittämätöntä on myös se, että kun Äitin tietokoneesta ja puhelimesta kuuluu ääniä – olkoonkin ääni ihmisten puhetta tai naurua, tai toisten koirien vinkunaa tai haukkua. Näille pitää vähän kommentoida takaisin: menkää sinne, mistä tulittekin, te näkymättömät viholliset! Niin, nehän ne ovat kaikista vaarallisimpia.

Kummallisia ovat myös ihmisten varpaat ja sormet. Varpaita on hauska seurata lähietäisyydeltä ja niitä yleensä täpsitään tassuilla tai tökitään nenällä. Sormia tykätään nuolla, ja kynsiä narskuttaa kevyesti etuhampailla (on muuten äärisuloinen tapa).

Mutta monien asioiden joukossa Äitiäkin kummastuttaa yksi asia:

Jos koiranpennun leluille on määritelty säilytyspaikka, niin sitä kutsutaan lelulaatikoksi. Jos kuitenkin kaikki lelut ovat sijoiteltuna vallitsevan feng shuin mukaisesti ympäri taloa, niin eikö sitä pitäisi silloin kutsua leluttomaksi laatikoksi? Tai ihan vaan laatikoksi?

Joka kerta, kun lelut siirtyvät takaisin lelulaatikkoon, menee vain silmänräpäys, ja niitä alkaa löytyä ympäri taloa. Yksi sieltä, toinen täältä. Joko tuo laatikko jotenkin hylkii noita leluja, tai sitten lelut ovat kuin ovatkin eläviä, ja ne elävät ihan omaa elämäänsä selkäni takana!

Samaan syssyyn voidaan kenties avata pohdintaa lelujen kummallisesta mieltymyksestä purkautua, hajota ja levittää lankoja, vanutäytteitä ja jopa palasia itsestään, yleensä jonnekin Nemin pedin ympäristöön. Mikä tässä oikein tapahtuu?

Tätä mysteeriä ei Äitikään ole saanut vielä selvitettyä.