Nyt on kulunut taas kuukausi edellisestä HODin tilannekatsauksesta. Missä mennään?

Noin 2 viikkoa sitten kävin tapaamassa eläinlääkäreitämme. Sillä kertaa koira ei ollut mukana, kun kävin vain nopeasti ostamassa lisää loppuun päässyttä Rimadyliä. Kävimme keskustelun, jonka päätteeksi eläinlääkärimme määräsi minut kokeilemaan lääkkeettömiä päiviä; joka toinen päivä lääkkeettömänä. He lupaisivat olevansa läsnä ja lähellä, jos mitä tahansa takapakkia tulisi. Minä nielin kauhukuvani kuumeisen sairaasta pennusta kera vakuutteluiden, että näin ei kävisi, ja tätä lähdettiin kokeilemaan.

Kuva lokakuun puolestavälistä

Edes osittainen lääkkeiden poisjättäminen / vähentäminen on aiheuttanut minussa aivan valtavia tunnereaktioita, kun koiralla kuitenkin on vielä sairauden tuomia muutoksia (turvotusta) etujaloissaan – eli se ei ole vielä terve. Olen kokenut jopa ihan fyysistä huonoa oloa siitä pelkokuvasta, miten lääkkeen poisjättäminen aiheuttaa koiran toipumisessa takapakkia, kuinka kuume lähtee nousemaan ja koira muuttuu kipeäksi ja apaattiseksi eikä pysty kävelemään…

Ymmärränhän minä että tuollaista tilannetta ei enää pääse tapahtumaan, ja ymmärrän myös sen, että koira ei voi syödä lopun ikäänsä lääkkeitä – eikä se ole tarkoituskaan! Minä en vain enää ikinä halua palata siihen tilanteeseen, jossa heinäkuun alussa oltiin ja olen kuvitellut, että sairaus on vielä siinä vaiheessa, ettei kipulääkkeitä voisi vielä vähentää. Koiraan on kuitenkin tuupattu kipulääkettä nyt nelisen kuukautta, ja olenkin joutunut käymään keskustelua itseni kanssa: kumman oloa tässä enemmän helpotetaan lääkkeiden jatkuvalla syöttämisellä, edes kokeilematta, miten potilas pärjäisi ilman – koirani vai minun? Myös suhtautumiseni koiran kipureaktioihin, edes pieniin kehon lämmön vaihteluihin yms. on ollut alusta asti jopa (super-super)ylihuolehtivaista – tunnistan sen itsestäni nyt jälkeenpäin. Olen joutunut kasvattamaan itselleni viime aikoina paksua nahkaa; olen joutunut luovuttamaan koirani kiputoleranssin vahvistamisen takaisin sille itselleen, sen kehonsa omaksi tehtäväksi.

Niin ollen, eläinlääkärin määräyksestä, otettiin hoidoissa (eli tervehtymisessä) askel eteenpäin. Nyt tätä joka toinen päivä lääkkeettömänä -jaksoa on takana tarkalleen ottaen 10 päivää, ja hyvinhän se on mennyt. Lääkkeettöminä päivinä Nemi on ollut tismalleen yhtä energinen ja liikkunut yhtä halukkaasti ja helposti kuin muinakin päivinä. Jaloissa ei ole tuntunut juuri lainkaan lämpötilan muutoksia. Näin me siis nyt jatkamme toistaiseksi eteenpäin. Doggihepuliloikkamaisen iso edistysaskel!

Nemi menee täysii!!

Omasta mielestäni Nemin etujaloissa ei ole nyt tapahtunut muutosta putkiluiden turvotuksen ja pattien sulamisen suhteen viimeisen muutaman viikon aikana, saattaa olla, että sulaminen on hidastunut? Koira ainakin kasvaa tasaista tahtia ja on saanut terveen, normaalin ulkonäön ja rakenteen sekä lihaksia kroppaansa, (huom,) myös jalkoihin. Ilmeisesti seuraava lääke paranemisprosessissa on aika.

Nemi kävi tänään tapaamassa taas fysioterapeuttia. Tämä oli vasta toinen kerta, kun fyssarille päästiin – edellinen suunniteltu tapaaminen siirtyi parilla viikolla Nemin vatsavaivojen vuoksi. Fysioterapeuttimme Jonna Pråhl-Nieminen oli kovasti ilahtunut voimistuneesta, energisestä ja iloisesta pennusta, jollainen Nemistä on tässä välissä kehittynyt. Liikkuvuus takajaloissa on jo parempi, mutta yhä siellä olisi vara saada enemmän liikettä auki. Vasen takajalka on heikompi kuin oikea; tämä näkyy paitsi jalan venyvyydessä, myös siinä, että paikallaan seisten Nemi ei kauheasti varaa painoa vasemmalle takajalalleen. Olen huomannut tämän myös itse käytännössä; autoon, sohvalle, mille tahansa tasolle noustessa tai kiivetessä Nemi käyttää aina oikeaa jalkaa ponnistamiseen. Tähän saatiin hyviä venytys- ja jumppaliikkeitä, joita nyt lähdetään harjoittamaan ja muistuttamaan Nemiä siitä, että vasemmallekin jalalle se uskaltaa painoaan varata.

Jonna kutsui meitä seuraavalle käynnille luokseen vasta noin parin kuukauden päähän ja pyysi pitämään sillä välin yhteyttä kuvien ja kuulumisten muodossa. Saimme samalla myös luvan uintiin – hähää, Nemi ei osaa arvatakaan, mihin se pian joutuu! Uimahallivuorojen varaukset ovat jo kovaa vauhtia viriämässä taustalla! 😉

Jonna antoi minulle hyvän ajattelemisen aiheen ja muistutuksen: oireen tai vamman syntyyn saattaa mennä hetki, mutta monesti sen jälkiä korjataan vielä hyvin pitkään jälkeenpäin. Paikoitellen sitä itsekin tässä toivoo, että kaikki olisi jo valmista, kun koira nyt on kuitenkin jo verrattain todella hyvässä kunnossa, ja valmiin odottaminen saattaa jopa turhauttaa. Mutta nyt, kun jaksetaan tässä vaiheessa tehdä vähän töitä koiran oikeanlaisessa kuntouttamisessa, nopeutamme paranemista ja vähennämme työtä sieltä toisesta päästä. Ei muuta kuin hikinauhat otsalle ja stepperit esiin, Nemi! 😀 Katsotaan, jos saisin meidän jumppatuokioista kuvia jossain kohtaa. 🙂