HODista on sanottu, että sille tyypillinen oireilu on aaltomaista: vointi sahaa hyvien ja huonojen kausien välillä. Minulle tuli nyt kuitenkin yllätyksenä, kuinka nopeista liikkeistä tässä on kyse. Kyse on hurjimmillaan tunneista!

Ke-to 5.-6.7. Nemi oli täysin jalaton maanantai-illasta torstaipäivään asti. Se oli niin kipeä, että se ei esimerkiksi suostunut käymään pissalla kuin äärimmäisen pakon edessä – neiti kun ei suostunut ns. ”laskemaan alleen”, vaan halusi pissiä tavallisesti kyykyssä. Tämä on varmasti vaatinut tahdon lujuutta kivun läpi, seistä edes etujalkojen varassa samalla, kun minä tuen koiraa vatsan alta. Lopulta, kun etujalat alkoivat kantaa paremmin, hädillä käynti sujui koiran takaosaa kannatellen samalla kun takajalat vetäytyivät kippuraan kropan alle, kuin halvaantuneena.

To-su 6.-9.7. Ja sitten tuli taas käänne parempaan, se tapahtui torstai-iltana. Yhtäkkiä koira lähtee ulkona askeltamaan. Päättäväisesti, kivusta huolimatta. Askel. Kaksi. Yhtäkkiä Nemi käveli itse jo pari metriä – sama koira, jota vielä päivällä kannoin pediltään ulos ja takaisin petiin. Tuimme sen kulkua vatsan alta, kehuimme ja kannustimme. Minä itkin onnesta. Kuume oli laskenut 38,6 tuntumaan. Perjantain-lauantain aikana Nemi onnistui pari kertaa kampeamaan itsensä ylös pediltäkin, ja lauantaina pieni taistelija halusi jo kävellä terassin parit askelmat ylös ja alas (tuettuna ja avustettuna, tietenkin). Nyt sunnuntaina ollaan oltu ulkona ja kannustettu koiraa kävelemään säännöllisin väliajoin – ihan vaan nousemanaan jaloilleen ja ottamaan ne muutamat askeleet, jotta se tottuisi ja ’oppisi’ käyttämään takakroppaansa mahdollisimman hyvin. Kuume on pysynyt poissa ja nyt EN jätä Pamolia pois, en halua kuumetta takaisin enää ikinä!

Nyt köllötellään auringossa (varjossa) ja nautitaan kesästä ja hyvästä päivästä sairauden keskellä ja toivotaan, että tämä jatkuu tästä vielä piiiitkään näin! *fingers crossed*